Kristittyjen keskinäinen yhteys

Jeesus rukoili opetuslastensa ja tulevien opetuslasten puolesta Johanneksen evankeliumissa, että siitä heidät tunnistaa Jeesuksen opetuslapsiksi, kun he osoittavat keskinäistä rakkautta toisilleen ja he olisivat keskenään yhtä. Kristikunta on pirstaloitunut aikojen kuluessa painottaen kunkin ryhmän itselleen ja opilleen tärkeitä Raamatun totuuksia, jolloin toiset Raamatun totuuden jäävät vähemmälle huomiolle, mikä voi näkyä opin vinoutumana Raamatun kokonaisilmoituksesta. Toiset ovat tärkeämpiä kuin toiset asiat, joilla on iankaikkisuusmerkitystä kuin toisilla. Jeesuksen rukouksesta voimme päätellä, että asia on ensiksi hänelle hyvin tärkeä ja siinä on ollut toivomisen varaa. Meille eri karsinoihin kuuluville kristityille omat rakkaat opit ovat niin tärkeitä, ettemme voi kuin taistella muita vastaan, joilla on erilaisia Raamatun sanaa painottavia oppeja. Tämän seurauksena käytämme paljon aikaa omien oikeaoppisten perustelujen oikeutuksesta ja toisten vääräoppisuuden paljastamista, jolloin voimme hyvällä omalla tunnolla tuomita veljet ja sisaret, vaikka se ei olisikaan meidän tehtävämme. Käsitykseni mukaan meillä monilla on hyvin kapeat näkemykset Raamatun totuuksista. Raamatun sanoman tietämyksemme lisääntyisi, jos malttaisimme kuunnella ja olla opetettavissa muiden löytämien Raamatun totuuksien hyväksymisestä, jolloin Jeesuksen tunteminen olisi syvällisempää ja yhteys veljiin ja sisariin olisi Jeesuksen rukoukselle vastaus. Raamattu puhuu Psalmissa 133 veljesrakkauden siunauksesta: ” Matkalaulu; Daavidin virsi. Katso, kuinka hyvää ja suloista on, että veljekset sovussa asuvat! Se on niinkuin kallis öljy pään päällä, jota tiukkuu partaan – Aaronin partaan, jota tiukkuu hänen viittansa liepeille. Se on niinkuin Hermonin kaste, joka tiukkuu Siionin vuorille. Sillä sinne on Herra säätänyt siunauksen, elämän, ikuisiksi ajoiksi.” Tämän saavuttamiseksi meidän tulisi keskittyä niihin asioihin mitkä yhdistävät meitä kuin niihin asioihin, jotka erottavat ja tuovat hajaannusta, eripuraa, jolloin meistä ei näy keskinäinen rakkaus, jotta meidät voisi tunnistaa Jeesuksen opetuslapsiksi. Meillä on vielä mahdollisuus tässäkin asiassa tehdä parannus ja olla ottamatta roskaa veljen silmästä, kun emme huomaa tukkia omassa silmässämme.

Jaakobin kirje 4:11 ”Älkää panetelko toisianne, veljet. Joka veljeään panettelee tai veljensä tuomitsee, se panettelee lakia ja tuomitsee lain; mutta jos sinä tuomitset lain, niin et ole lain noudattaja, vaan sen tuomari.”

Monta kertaa saatamme kiinnittää huomiota vääriin asioihin. Kerron esimerkin, kun olin Espanjassa Costa Blancalla, jossa vedonlyöntihuijari saa kiinnitettyä huomion toimintaansa ja apurit auttavat viattoman turistin ansaan saamisessa työntämällä lähemmäksi. Paikalle tulleelle kiinnostusta osoittavalle uhrille annetaan 50 euroa käteen ja pyydetään omaa panosta laittamaan siihen, jonka hän antaa sitten voiton saamiseksi. Pelin pyörittäjä pitää alkeellisella pelipöydällä kolmea kuppia, joiden tehtävänä on herättää kiinnostus vääriin asioihin, joiden alla on vain yksi herne. Pelin voittaa, jos osaa arvata minkä kupin alla herne on. Pelin pyörittäjä saa kiinnitettyä huomion vääriin asioihin jolloin emme huomaa, mitä ympärillä tapahtuu, jonka vuoksi menettää pelipanoksensa ja jos muutakin. Meidän uskovien päätarkoitus on sielujen voittaminen, eikä veljien ja sisarien puutteiden etsiminen, vaan rakkauden täyttämä yhteys, jolloin pitää toista parempana toista eikä itseään.

On olemassa henkilöitä, jotka ovat saaneet sydämelleen tuoda kristittyjen yhteys esille, kuten Suomessa asuneesta saksalaisesta perheestä ja heidän pojastaan Christian Schreiberistä (s. 1921), joka on kirjoittanut elämästään kirjan ”Lupausten tähtitaivaan alla” (Missions-Verlag 1998). Christianin isä oli lasinkaivertaja, joka oli muuttanut perheineen Suomeen Riihimäen lasitehtaalle, vaikka perhe ei osannut Suomea. Välillä he olivat Ruotsissa kolme vuotta työskennellen eri lasitehtaissa. Nuutajärvellä lasitehtaalla ollessaan poika kävi suomalaista koulua ja oppi Suomen kielen hyvin. Christian tuo kirjassaan esille rakkautensa Suomen luontoon.

Tämä katolinen perhe palasi takaisin Saksaan Berliiniin 1935. Vapaaehtoisena toisessa maailmansodassa 19 vuotiaana hänestä armeijassa tulee pääesikunnan tulkkipataljoonan tulkki Suomen kielen ja konekirjoitus taitonsa johdosta. Työssään Saksan kuunteluasemilla hän pääsi kurkistamaan sotanäyttämön kulissientakaisiin tapahtumiin. Elämän todellinen seikkailu alkoi kuitenkin hänen annettuaan elämänsä Jeesukselle Kristukselle ennen armeijaan menoa, johon häntä oli johdattamassa Berliiniläinen ammattikoulun rehtori, joka kuului Berliinin Kaupunkilähetykseen. Palveluspaikassaan Königsbergissä hän tutustuu Robert Rokittaan, joka oli ollut Saksan baptistikirkon lähetyssaarnaajana Afrikassa. Christian löytää vaimonkin Königsbergistä, jossa heidät vihittiin vuonna 1943. Sodan raunioiden keskellä hän ryhtyi tyhjin käsin ilman minkään järjestön tukea perustamaan lastenkoteja sodassa kärsimään joutuneille lapsille Eckernfördessä.

Kymmenen vuotta Christian Schreiber vietti Afrikan Saharan aavikoilla Marokossa.

Vuonna 1976 vieraillessaan lomalla Suomessa pastori Vilho Soininen Siion seurakunnasta pyytää Christian Schreiberiä puhumaan Helsingissä olevaan telttakokoussarjaan, josta hän saa taas kutsuja Ruotsiin jne. Christian Schreiber perheineen muutti Suomeen vuonna 1985 Kirkkonummen Gunnarsbyhyn. Christian sai ajatuksen TV-ohjelmien lähettämisestä ja teki sopimuksen Helsingin kaapelitelevisioyhtiön (HTV) kanssa. Herran työssä hän oli tottunut ottamaan riskejä ja hän teki 16 ohjelmaa puolentoista vuoden aikana. Schreiberien oleskelulupa päättyi Suomessa elokuussa 1987, eikä oleskelulupaa enää jatkettu.

Christian pitää erityisen tärkeänä yhteiskristillisyyttä, jonka hän erityisesti toi esille Suomessa asuessaan. Christian Schreiberin kirjasta lainaus sivulta 273: ”Aloin kertoa, kuinka elämäni aikana olin ollut mukana monien kirkkojen ja seurakuntien toiminnassa etsien niistä uskoni täyttymystä. Sanoin tavanneeni kaikkialla minulle rakkaita, uskovia ihmisiä, mutta kokeneeni samalla tuskaa nähdessäni niissä pystytettävän aitoja, joilla eri ryhmät niin sanottuihin totuuksiin vedoten erotettiin toisistaan. Lopuksi mainitsin lisäksi muutaman, sillä hetkellä mielessäni olevan ajatuksen: ’… Siellä, missä yksimielisyys hallitsee kristittyjen kesken ja missä se eletään todeksi, siellä voi myös Jumalan Pyhä Henki toimia. Eikä vain tunnetasolla, vaan niin näkyvästi, että kaikki mikä erottaa meidät toisistamme haihtuu ja epäilys hälvenee. Alkuseurakunnassa eri kansallisuuksia ja kieliä ja erilaisia uskonnollisia perinteitä edustavat ihmiset elivät ja toimivat yhdessä. Kristinuskoon käännyttyään ja Pyhän Hengen täyteyden saatuaan kaikki erottava ikäänkui putosi heistä pois ja heissä tapahtui se ihme, että heistä tuli ’yksi sydän ja yksi sielu’: ’Ja kun he olivat rukoilleet, vapisi se paikka, jossa he olivat koolla, ja he tulivat kaikki Pyhällä Hengellä täytetyiksi ja puhuivat Jumalan sanaa rohkeasti.’ (Apt 4:31, KR) Näin tulisi olla nytkin. Tätä mekin tarvitsemme. Ja tämä ihme voi tapahtua meidänkin keskuudessamme. Näin julistin tuolle piskuiselle koolla olevalle launalle. ’Sitä Jeesus rukouksessaan pyysi. Sen toteuttaminen pitää alkaa meistä eikä muista. Kun tämä Kristuksen ruumiin ykseyden tuli saa vallata sydämemme Pyhän Hengen kautta, meidän ei tarvitse pitää ääntä itsestämme, ei saivarrella eikä kinastella tiedosta ja totuudesta eikä osoittaa toisinajattelevien kristittyjen olevan väärässä samaan Raamattuun vedoten, johon hekin vetoavat asettaessaan meidän ymmärryksemme kyseenalaiseksi. Silloin tulee ilmi evankeliumin voitto ’sitä seuraavien merkkien kautta’, niin että kaikki voivat sen nähdä, kokea ja tunnistaa. Silloin eivät enää kirkkojen tilat riitä. Silloin aletaan jonottaa stadioneille ja jäähallien edessä, niinkuin maailma nyt jonottaa palvellessaan omia, materialistisia epäjumaliaan tai inhimillisiä ihanteitaan.'”

Christian Schreiber ”Lupausten tähtitaivaan alla” (Missions-Verlag 1998) lainaus sivulta 119:  ”Saksaan palattuani aioin heti työskennellä Afrikassa annetun näyn toteuttamiseksi. Hahmottelin suunnitelmiani paperille ja niitä alkoikin kertyä sivukaupalla. Halusin toimia perusteellisesti harkitun suunnitelman mukaan… Ajattelin rakentaa keitaan ulkopuolelle pienen maatalouden mallitilan. Tekisin sen aavikon ihmisten työvälineillä. Käyttäisin heidän perinteistä rakennustapaansa. Hyödyntäisin sieltä löytyvät rakennusaineet. Haluaisin yhdistää sikäläisten ihmisten vuosituhantiset työtavat eurooppalaiseen tekniseen tietämykseen. Projektiin sisältyi myös kaivo. En aikonut porata sitä, vaan kaivaa sen perinteiseen tapaan käsin. Näin alkuasukkaat pystyisivät tulevaisuudessakin huolehtimaan siitä itsenäisesti. Kaivon vesi herättäisi hehtaarin suuruisen alueen erämaata viheriöimään ainakin uusimman maaperätutkimuksen mukaan. Koko projektin tarkoituksena oli kannustaa keitaan ihmistä turvautumaan omiin voimiin. Heidän ei tarvitsisi lähteä ennestään ylikansoitettuihin kaupunkeihin…

Saavuttuani Rabatiin otin yhteyden Saksan suurlähetystöön. Halusin kosketuksen Marokon hallituksen lähetystön kautta. Ja lähetystössä muistettiin minun ottaneen vuotta aikaisemmin Marrakechin medinasta, vanhasta kaupungista, kuusi lasta Eckernförden lastenkotiin. Diplomaattisen ystävällisesti ja taitavasti suurlähettiläs otti minut vastaan… Vaikka Saksan suurlähetystön ovi olikin suljettu jälkeeni. Jumala avasi suuremman oven, joka johti Marokon kuninkaallisen palatsin pääministerin virkahuoneeseen… Toimistopäällikkö esitteli suuren salin, jossa kuninkaalla, Hassan II:lla, oli tapana neuvotella ministereidensä kanssa… Hamid Bradli esitteli minut sisään huoneeseen astuneelle pääministerin valtiosihteerille. Hän oli kuullut minusta ja tahtoi henkilökohtaisesti tavata minut. Bradlin tulkitsemana selitin hänelle lyhyesti Saharan keidassuunnitelmani… Pääministeri istuutui vastapäätä olevaan nojatuoliin. Hamid Bradli istui välissämme ja tulkkasi puheemme… Yritätte auttaa pientä ihmistä. Se on oikein hyvä asia. Se oli ministére d’ état monsieur Ahmed Ben Shrarin käsitys aavikkosuunnitelmastani ja -työstä… Seuraavana päivänä menin maani suurlähetystöön. Kerroin keskustelleeni Marokon pääministerin kanssa, joka ottaisi yhteyttä lähettilääseen. Suunnitelmani löytyi välittömästi kirjoituspöydän alimmaisesta laatikosta ja kiinnostus projektiini kasvoi silminnähden. Kolme viikkoa neuvottelusta kotiini tuli kirje Marokon sisäasiainministeriöstä. Siinä ilmoitettiin minun voivan aloittaa työni Bou-Rhian keitaassa koska vain halusin. Luvan myöntämisestä oli ilmoitettu paikalliselle kuvernöörille ja kehotettu häntä auttamaan minua kaikin mahdollisin keinoin…

Tieto ’lääkärintaidoistani’, auttamisalttiudestani ja rakkaudesta näitä ihmisiä kohtaan levisi kulovalkean tavoin ja synnytti luottamusta sekä minua että kehitysyhteistyöprojektiani kohtaan. Heidän luottamuksensa voittaminen ja kasvaminen olikin ensiarvoisen tärkeää koko Saharassa oloni ajan. Se soi minulle tilaisuuden kertoa ihmisille myös jotakin Jumalasta ja uskostani, sillä olihan evankeliumin sanoman levittäminen minulle kuitenkin kaikkein tärkeintä iankaikkisuusarvoja ajatellen. Mutta sen avoin julistaminen Marokon islamilaisessa valtiossa oli ankarasti kielletty. Minun täytyi turvautua muihin mahdollisuuksiin. Nuotiotulien ääressä istuskellessamme, työtä tehdessämme tai teltassani rupatellessamme ja teetä nauttiessamme sain tietenkin puhua mitä tahdoin. Sellaisissa tilanteissa ei ollut lainvastaista kertoa Raamatun kertomuksia… Minulle avautui tie evankeliumin kertomiseksi näille ihmisille. Työmieheni halusivat oppia puhumaan saksaa siinä missä minä arabiaa. Koneiden käyttö ja huolto edellyttivät saksan kielen taitoa. Vesipumppujen ja sähkölaitteiden ohje- ja huoltokirjat eivät olleet arabiankielisiä, vaan selvää saksaa. Opettaisin heille saksan kielen taidon ja tässä tunsin tilaisuuteni koittaneen. Opettaisin saksan kielen taidon heille Jumalan sanan kautta. Pyysin kotoa lähettämään minulle muutamia saksankielisiä lasten Raamattuja. Niissä käytetty kieli oli helppotajuista ja mikä tärkeintä, kieltä opiskellessaan lukija tutustui samalla Raamatun tapahtumiin, Jeesuksen elämään ja toimintaan…

Afrikkaan lähtiessäni olin uskonut lastenkodin johtamisen sisar Ruthin ja hänen rinnallaan työssä uskollisesti seisovan lähetyssisarkunnan harteille. Uskollinen sisarkunta Jumalan armon kokeminen antoivat minulle voimaa jatkaa tehtävässäni lastenkodin johtajana. Poikani Hubert ja Christof kokivat kutsumuksekseen antaa elämänsä ja voimansa Lähetyslastenkodin palvelukseen. Lastenkodissa tehtävä työ oli tällä välin sisällöllisesti kehittynyt. Kotipedagogiikka oli laajentunut uusimman psykologisen tietämyksen ja terapiamuotojen ollessa nyt sosiaalityöntekijöiden apuna heidän työssään. Sosiaalisissa laitoksissamme tehtävä työ oli muutenkin laajentunut joka suhteessa. Meillä oli nyt hoidettavanamme jo satakolmekymmentä kehitysvammaista ja häiriintynyttä lasta ja nuorta, joista monet tarvitsivat jatkuvaa lääke- ja psykiatrista hoitoa. Siksi aloinkin laatia uusia suunnitelmia. Sisarkuntamme laajentamiseksi tarvitsemme oman koulutuslaitoksen ja siihen kuuluvan asuntolan. Tämän yhteiskunnalliskasvatusopillisen koulutuslaitoksen tarkoituksena oli samalla huolehtia sosiaalikasvattajiemme jatkokoulutuksesta… Arvioimme suunnittelemamme laitoksen rakennuskustannusten nousevan noin miljoonaan markkaan… Menneet vuosikymmenet ja niihin sisältyneet seikkailu kulkivat muistoissani kuin kuvanauha. Siinä vilahti kuva Eckernförden Sandkrugin pakolaisleiristä, jossa aloitimme työmme kahden kattilan varassa rahattomina, ilman kiinteää ystäväpiiriä tai työtämme rahoittavaa järjestöä, vain Jumalan sanaan luottaen ja sen varassa työtä tehden… Sehän on nyt kasvanut oikeastaan jo pieneksi kyläksi, jonka keskellä kohoaa koko kylän koristuksena kaunis lastenkirkko. Muistelin niitä tuhansia lapsia, joita tähän mennessä olimme saaneet hoitaa ja heidän merkillisiä elämänkohtaloitaan.”