Kristittyjen keskinäinen yhteys

Jeesus rukoili opetuslastensa ja tulevien opetuslasten puolesta Johanneksen evankeliumissa, että siitä heidät tunnistaa Jeesuksen opetuslapsiksi, kun he osoittavat keskinäistä rakkautta toisilleen ja he olisivat keskenään yhtä. Kristikunta on pirstaloitunut aikojen kuluessa painottaen kunkin ryhmän itselleen ja opilleen tärkeitä Raamatun totuuksia, jolloin toiset Raamatun totuuden jäävät vähemmälle huomiolle, mikä voi näkyä opin vinoutumana Raamatun kokonaisilmoituksesta. Toiset ovat tärkeämpiä kuin toiset asiat, joilla on iankaikkisuusmerkitystä kuin toisilla. Jeesuksen rukouksesta voimme päätellä, että asia on ensiksi hänelle hyvin tärkeä ja siinä on ollut toivomisen varaa. Meille eri karsinoihin kuuluville kristityille omat rakkaat opit ovat niin tärkeitä, ettemme voi kuin taistella muita vastaan, joilla on erilaisia Raamatun sanaa painottavia oppeja. Tämän seurauksena käytämme paljon aikaa omien oikeaoppisten perustelujen oikeutuksesta ja toisten vääräoppisuuden paljastamista, jolloin voimme hyvällä omalla tunnolla tuomita veljet ja sisaret, vaikka se ei olisikaan meidän tehtävämme. Käsitykseni mukaan meillä monilla on hyvin kapeat näkemykset Raamatun totuuksista. Raamatun sanoman tietämyksemme lisääntyisi, jos malttaisimme kuunnella ja olla opetettavissa muiden löytämien Raamatun totuuksien hyväksymisestä, jolloin Jeesuksen tunteminen olisi syvällisempää ja yhteys veljiin ja sisariin olisi Jeesuksen rukoukselle vastaus. Raamattu puhuu Psalmissa 133 veljesrakkauden siunauksesta: ” Matkalaulu; Daavidin virsi. Katso, kuinka hyvää ja suloista on, että veljekset sovussa asuvat! Se on niinkuin kallis öljy pään päällä, jota tiukkuu partaan – Aaronin partaan, jota tiukkuu hänen viittansa liepeille. Se on niinkuin Hermonin kaste, joka tiukkuu Siionin vuorille. Sillä sinne on Herra säätänyt siunauksen, elämän, ikuisiksi ajoiksi.” Tämän saavuttamiseksi meidän tulisi keskittyä niihin asioihin mitkä yhdistävät meitä kuin niihin asioihin, jotka erottavat ja tuovat hajaannusta, eripuraa, jolloin meistä ei näy keskinäinen rakkaus, jotta meidät voisi tunnistaa Jeesuksen opetuslapsiksi. Meillä on vielä mahdollisuus tässäkin asiassa tehdä parannus ja olla ottamatta roskaa veljen silmästä, kun emme huomaa tukkia omassa silmässämme.

Jaakobin kirje 4:11 ”Älkää panetelko toisianne, veljet. Joka veljeään panettelee tai veljensä tuomitsee, se panettelee lakia ja tuomitsee lain; mutta jos sinä tuomitset lain, niin et ole lain noudattaja, vaan sen tuomari.”

Monta kertaa saatamme kiinnittää huomiota vääriin asioihin. Kerron esimerkin, kun olin Espanjassa Costa Blancalla, jossa vedonlyöntihuijari saa kiinnitettyä huomion toimintaansa ja apurit auttavat viattoman turistin ansaan saamisessa työntämällä lähemmäksi. Paikalle tulleelle kiinnostusta osoittavalle uhrille annetaan 50 euroa käteen ja pyydetään omaa panosta laittamaan siihen, jonka hän antaa sitten voiton saamiseksi. Pelin pyörittäjä pitää alkeellisella pelipöydällä kolmea kuppia, joiden tehtävänä on herättää kiinnostus vääriin asioihin, joiden alla on vain yksi herne. Pelin voittaa, jos osaa arvata minkä kupin alla herne on. Pelin pyörittäjä saa kiinnitettyä huomion vääriin asioihin jolloin emme huomaa, mitä ympärillä tapahtuu, jonka vuoksi menettää pelipanoksensa ja jos muutakin. Meidän uskovien päätarkoitus on sielujen voittaminen, eikä veljien ja sisarien puutteiden etsiminen, vaan rakkauden täyttämä yhteys, jolloin pitää toista parempana toista eikä itseään.

On olemassa henkilöitä, jotka ovat saaneet sydämelleen tuoda kristittyjen yhteys esille, kuten Suomessa asuneesta saksalaisesta perheestä ja heidän pojastaan Christian Schreiberistä (s. 1921), joka on kirjoittanut elämästään kirjan ”Lupausten tähtitaivaan alla” (Missions-Verlag 1998). Christianin isä oli lasinkaivertaja, joka oli muuttanut perheineen Suomeen Riihimäen lasitehtaalle, vaikka perhe ei osannut Suomea. Välillä he olivat Ruotsissa kolme vuotta työskennellen eri lasitehtaissa. Nuutajärvellä lasitehtaalla ollessaan poika kävi suomalaista koulua ja oppi Suomen kielen hyvin. Christian tuo kirjassaan esille rakkautensa Suomen luontoon.

Tämä katolinen perhe palasi takaisin Saksaan Berliiniin 1935. Vapaaehtoisena toisessa maailmansodassa 19 vuotiaana hänestä armeijassa tulee pääesikunnan tulkkipataljoonan tulkki Suomen kielen ja konekirjoitus taitonsa johdosta. Työssään Saksan kuunteluasemilla hän pääsi kurkistamaan sotanäyttämön kulissientakaisiin tapahtumiin. Elämän todellinen seikkailu alkoi kuitenkin hänen annettuaan elämänsä Jeesukselle Kristukselle ennen armeijaan menoa, johon häntä oli johdattamassa Berliiniläinen ammattikoulun rehtori, joka kuului Berliinin Kaupunkilähetykseen. Palveluspaikassaan Königsbergissä hän tutustuu Robert Rokittaan, joka oli ollut Saksan baptistikirkon lähetyssaarnaajana Afrikassa. Christian löytää vaimonkin Königsbergistä, jossa heidät vihittiin vuonna 1943. Sodan raunioiden keskellä hän ryhtyi tyhjin käsin ilman minkään järjestön tukea perustamaan lastenkoteja sodassa kärsimään joutuneille lapsille Eckernfördessä.

Kymmenen vuotta Christian Schreiber vietti Afrikan Saharan aavikoilla Marokossa.

Vuonna 1976 vieraillessaan lomalla Suomessa pastori Vilho Soininen Siion seurakunnasta pyytää Christian Schreiberiä puhumaan Helsingissä olevaan telttakokoussarjaan, josta hän saa taas kutsuja Ruotsiin jne. Christian Schreiber perheineen muutti Suomeen vuonna 1985 Kirkkonummen Gunnarsbyhyn. Christian sai ajatuksen TV-ohjelmien lähettämisestä ja teki sopimuksen Helsingin kaapelitelevisioyhtiön (HTV) kanssa. Herran työssä hän oli tottunut ottamaan riskejä ja hän teki 16 ohjelmaa puolentoista vuoden aikana. Schreiberien oleskelulupa päättyi Suomessa elokuussa 1987, eikä oleskelulupaa enää jatkettu.

Christian pitää erityisen tärkeänä yhteiskristillisyyttä, jonka hän erityisesti toi esille Suomessa asuessaan. Christian Schreiberin kirjasta lainaus sivulta 273: ”Aloin kertoa, kuinka elämäni aikana olin ollut mukana monien kirkkojen ja seurakuntien toiminnassa etsien niistä uskoni täyttymystä. Sanoin tavanneeni kaikkialla minulle rakkaita, uskovia ihmisiä, mutta kokeneeni samalla tuskaa nähdessäni niissä pystytettävän aitoja, joilla eri ryhmät niin sanottuihin totuuksiin vedoten erotettiin toisistaan. Lopuksi mainitsin lisäksi muutaman, sillä hetkellä mielessäni olevan ajatuksen: ’… Siellä, missä yksimielisyys hallitsee kristittyjen kesken ja missä se eletään todeksi, siellä voi myös Jumalan Pyhä Henki toimia. Eikä vain tunnetasolla, vaan niin näkyvästi, että kaikki mikä erottaa meidät toisistamme haihtuu ja epäilys hälvenee. Alkuseurakunnassa eri kansallisuuksia ja kieliä ja erilaisia uskonnollisia perinteitä edustavat ihmiset elivät ja toimivat yhdessä. Kristinuskoon käännyttyään ja Pyhän Hengen täyteyden saatuaan kaikki erottava ikäänkui putosi heistä pois ja heissä tapahtui se ihme, että heistä tuli ’yksi sydän ja yksi sielu’: ’Ja kun he olivat rukoilleet, vapisi se paikka, jossa he olivat koolla, ja he tulivat kaikki Pyhällä Hengellä täytetyiksi ja puhuivat Jumalan sanaa rohkeasti.’ (Apt 4:31, KR) Näin tulisi olla nytkin. Tätä mekin tarvitsemme. Ja tämä ihme voi tapahtua meidänkin keskuudessamme. Näin julistin tuolle piskuiselle koolla olevalle launalle. ’Sitä Jeesus rukouksessaan pyysi. Sen toteuttaminen pitää alkaa meistä eikä muista. Kun tämä Kristuksen ruumiin ykseyden tuli saa vallata sydämemme Pyhän Hengen kautta, meidän ei tarvitse pitää ääntä itsestämme, ei saivarrella eikä kinastella tiedosta ja totuudesta eikä osoittaa toisinajattelevien kristittyjen olevan väärässä samaan Raamattuun vedoten, johon hekin vetoavat asettaessaan meidän ymmärryksemme kyseenalaiseksi. Silloin tulee ilmi evankeliumin voitto ’sitä seuraavien merkkien kautta’, niin että kaikki voivat sen nähdä, kokea ja tunnistaa. Silloin eivät enää kirkkojen tilat riitä. Silloin aletaan jonottaa stadioneille ja jäähallien edessä, niinkuin maailma nyt jonottaa palvellessaan omia, materialistisia epäjumaliaan tai inhimillisiä ihanteitaan.'”

Christian Schreiber ”Lupausten tähtitaivaan alla” (Missions-Verlag 1998) lainaus sivulta 119:  ”Saksaan palattuani aioin heti työskennellä Afrikassa annetun näyn toteuttamiseksi. Hahmottelin suunnitelmiani paperille ja niitä alkoikin kertyä sivukaupalla. Halusin toimia perusteellisesti harkitun suunnitelman mukaan… Ajattelin rakentaa keitaan ulkopuolelle pienen maatalouden mallitilan. Tekisin sen aavikon ihmisten työvälineillä. Käyttäisin heidän perinteistä rakennustapaansa. Hyödyntäisin sieltä löytyvät rakennusaineet. Haluaisin yhdistää sikäläisten ihmisten vuosituhantiset työtavat eurooppalaiseen tekniseen tietämykseen. Projektiin sisältyi myös kaivo. En aikonut porata sitä, vaan kaivaa sen perinteiseen tapaan käsin. Näin alkuasukkaat pystyisivät tulevaisuudessakin huolehtimaan siitä itsenäisesti. Kaivon vesi herättäisi hehtaarin suuruisen alueen erämaata viheriöimään ainakin uusimman maaperätutkimuksen mukaan. Koko projektin tarkoituksena oli kannustaa keitaan ihmistä turvautumaan omiin voimiin. Heidän ei tarvitsisi lähteä ennestään ylikansoitettuihin kaupunkeihin…

Saavuttuani Rabatiin otin yhteyden Saksan suurlähetystöön. Halusin kosketuksen Marokon hallituksen lähetystön kautta. Ja lähetystössä muistettiin minun ottaneen vuotta aikaisemmin Marrakechin medinasta, vanhasta kaupungista, kuusi lasta Eckernförden lastenkotiin. Diplomaattisen ystävällisesti ja taitavasti suurlähettiläs otti minut vastaan… Vaikka Saksan suurlähetystön ovi olikin suljettu jälkeeni. Jumala avasi suuremman oven, joka johti Marokon kuninkaallisen palatsin pääministerin virkahuoneeseen… Toimistopäällikkö esitteli suuren salin, jossa kuninkaalla, Hassan II:lla, oli tapana neuvotella ministereidensä kanssa… Hamid Bradli esitteli minut sisään huoneeseen astuneelle pääministerin valtiosihteerille. Hän oli kuullut minusta ja tahtoi henkilökohtaisesti tavata minut. Bradlin tulkitsemana selitin hänelle lyhyesti Saharan keidassuunnitelmani… Pääministeri istuutui vastapäätä olevaan nojatuoliin. Hamid Bradli istui välissämme ja tulkkasi puheemme… Yritätte auttaa pientä ihmistä. Se on oikein hyvä asia. Se oli ministére d’ état monsieur Ahmed Ben Shrarin käsitys aavikkosuunnitelmastani ja -työstä… Seuraavana päivänä menin maani suurlähetystöön. Kerroin keskustelleeni Marokon pääministerin kanssa, joka ottaisi yhteyttä lähettilääseen. Suunnitelmani löytyi välittömästi kirjoituspöydän alimmaisesta laatikosta ja kiinnostus projektiini kasvoi silminnähden. Kolme viikkoa neuvottelusta kotiini tuli kirje Marokon sisäasiainministeriöstä. Siinä ilmoitettiin minun voivan aloittaa työni Bou-Rhian keitaassa koska vain halusin. Luvan myöntämisestä oli ilmoitettu paikalliselle kuvernöörille ja kehotettu häntä auttamaan minua kaikin mahdollisin keinoin…

Tieto ’lääkärintaidoistani’, auttamisalttiudestani ja rakkaudesta näitä ihmisiä kohtaan levisi kulovalkean tavoin ja synnytti luottamusta sekä minua että kehitysyhteistyöprojektiani kohtaan. Heidän luottamuksensa voittaminen ja kasvaminen olikin ensiarvoisen tärkeää koko Saharassa oloni ajan. Se soi minulle tilaisuuden kertoa ihmisille myös jotakin Jumalasta ja uskostani, sillä olihan evankeliumin sanoman levittäminen minulle kuitenkin kaikkein tärkeintä iankaikkisuusarvoja ajatellen. Mutta sen avoin julistaminen Marokon islamilaisessa valtiossa oli ankarasti kielletty. Minun täytyi turvautua muihin mahdollisuuksiin. Nuotiotulien ääressä istuskellessamme, työtä tehdessämme tai teltassani rupatellessamme ja teetä nauttiessamme sain tietenkin puhua mitä tahdoin. Sellaisissa tilanteissa ei ollut lainvastaista kertoa Raamatun kertomuksia… Minulle avautui tie evankeliumin kertomiseksi näille ihmisille. Työmieheni halusivat oppia puhumaan saksaa siinä missä minä arabiaa. Koneiden käyttö ja huolto edellyttivät saksan kielen taitoa. Vesipumppujen ja sähkölaitteiden ohje- ja huoltokirjat eivät olleet arabiankielisiä, vaan selvää saksaa. Opettaisin heille saksan kielen taidon ja tässä tunsin tilaisuuteni koittaneen. Opettaisin saksan kielen taidon heille Jumalan sanan kautta. Pyysin kotoa lähettämään minulle muutamia saksankielisiä lasten Raamattuja. Niissä käytetty kieli oli helppotajuista ja mikä tärkeintä, kieltä opiskellessaan lukija tutustui samalla Raamatun tapahtumiin, Jeesuksen elämään ja toimintaan…

Afrikkaan lähtiessäni olin uskonut lastenkodin johtamisen sisar Ruthin ja hänen rinnallaan työssä uskollisesti seisovan lähetyssisarkunnan harteille. Uskollinen sisarkunta Jumalan armon kokeminen antoivat minulle voimaa jatkaa tehtävässäni lastenkodin johtajana. Poikani Hubert ja Christof kokivat kutsumuksekseen antaa elämänsä ja voimansa Lähetyslastenkodin palvelukseen. Lastenkodissa tehtävä työ oli tällä välin sisällöllisesti kehittynyt. Kotipedagogiikka oli laajentunut uusimman psykologisen tietämyksen ja terapiamuotojen ollessa nyt sosiaalityöntekijöiden apuna heidän työssään. Sosiaalisissa laitoksissamme tehtävä työ oli muutenkin laajentunut joka suhteessa. Meillä oli nyt hoidettavanamme jo satakolmekymmentä kehitysvammaista ja häiriintynyttä lasta ja nuorta, joista monet tarvitsivat jatkuvaa lääke- ja psykiatrista hoitoa. Siksi aloinkin laatia uusia suunnitelmia. Sisarkuntamme laajentamiseksi tarvitsemme oman koulutuslaitoksen ja siihen kuuluvan asuntolan. Tämän yhteiskunnalliskasvatusopillisen koulutuslaitoksen tarkoituksena oli samalla huolehtia sosiaalikasvattajiemme jatkokoulutuksesta… Arvioimme suunnittelemamme laitoksen rakennuskustannusten nousevan noin miljoonaan markkaan… Menneet vuosikymmenet ja niihin sisältyneet seikkailu kulkivat muistoissani kuin kuvanauha. Siinä vilahti kuva Eckernförden Sandkrugin pakolaisleiristä, jossa aloitimme työmme kahden kattilan varassa rahattomina, ilman kiinteää ystäväpiiriä tai työtämme rahoittavaa järjestöä, vain Jumalan sanaan luottaen ja sen varassa työtä tehden… Sehän on nyt kasvanut oikeastaan jo pieneksi kyläksi, jonka keskellä kohoaa koko kylän koristuksena kaunis lastenkirkko. Muistelin niitä tuhansia lapsia, joita tähän mennessä olimme saaneet hoitaa ja heidän merkillisiä elämänkohtaloitaan.”

Kirjallisuudesta löytyviä ajatuksia herätyksestä

Ajatuksia herätyksestä

Frank Bartleman syntyi 1871 Carversvillessä Pennsylvaniassa ja kuoli 1936. Frank Bartlemanin kirjassa kerrotaan kuinka Jumala ei anna kunniaansa ihmisille, mikä ilmenee siten, että kuuluisia ja lahjakkaita kutsutaan puhumaan, jotta kuulijoita tulisi, mutta he kiinnittävät huomionsa ihmiseen ja hänen Jumalalta saamiin armolahjoihin, sekä muihin syntymälahjoihin, vaan julistuksen ja tapahtumien keskipiste tulisi olla Jeesus, joka on ostanut verellään meidän lapsikseen. Kirkkojen ja seurakuntien oppirakennelmat saattavat estää Jumalan Pyhän Hengen toiminnan, vaikka ihmiset ovat luoneet ne seurakuntalaisten turvaksi, mutta Jumala ei halua, että Hänet kahlitaan ihmisten oppeihimme Jumalasta ja Hänen valtakunnastaan. Esimerkki mihin oppien ja oikeauskoisuuden valvonta voi viedä on Inkvisitio, joka oli katolisen kirkon laitos. Invisitio toimi sen määrittelemää harhaoppisuutta vastaan.  Inkvisitio syntyi vuonna 1184, ja siitä muodostui kirkon pysyvä harhaoppisuutta vastustava laitos. Inkvisitio saattoi kiduttaa harhaoppisuudesta epäiltyjä. Virallisesti lasten ja vanhusten kidutus oli kiellettyä, mutta kieltoa ei aina noudatettu. Verenvuodatus tai kuulustellun tappaminen oli kielletty. Koska harhaoppisuus oli myös maallisen oikeuden vastaista, inkvisitio saattoi kuitenkin luovuttaa epäillyn maalliselle tuomioistuimelle kidutettavaksi. Myös inkvisition langettaman kuolemantuomion täytäntöönpano oli maallisen hallinnon vastuulla. Tällä tavalla kirkko tavallaan välttyi kantamasta vastuuta tapahtumasta. Inkvisition oikeuskäytännössä syytetyllä oli vain vähäiset mahdollisuudet puolustautua. Tavallisesti tuomari ja syyttäjä olivat sama henkilö.

Azusa-kadun vuonna 1906 alkaneessa herätyksessä oli mukana lehtimies ja saarnaaja Frank Bartleman, jolla oli merkittävä osuus tapahtumien julkistajana. Hän on kirjoittanut lukuisia kirjoja. Hänen isänsä oli saksalaissyntyinen roomalaiskatolinen ja äiti englantilaista kveekarisukua. Frank Bartleman koki kääntymyksen lokakuussa 1893 babtistien rukoushuoneessa Philadelphiassa. Bartleman sai luvan saarnata Temple Baptist -seurakunnalle. Vuonna 1897 Bartleman jätti baptistipapin tehtävän ja meni pyhitysliikkeeseen mukaan. Myöhemmin hän meni Chicagoon opiskelemaan Moody Bible Instituutissa, mutta ei käynyt opiskelujaan loppuun. Vuonna 1900 hän avioitui neiti Laddin kanssa. Hän oli Pennsylvaniassa Pittsburgissa sijainneen langenneille tytöille tarkoitetun kulun johtajatar. Bartleman sai viran Philadelphiassa helluntailaisten yhteisössä. Myöhemmin hän liittyi wesleyläiseen metodistkirkkoon ja hän toimi papin virassa Corryssa, Pennsylvaniassa. Jätettyään wesleyläisen metodistikirkon Pennsylvaniassa hän suuntasi kohti länttä aina Kaliforniaan jonne hän saapui 1904. Joulukuussa 1904 Bartleman lähti Sacramentosta Los Angelesiin, sillä Henki oli johdattanut hänet Los Angelesin ’ehtoosateeseen’ vuodatusta varten. Bartleman kirjoitti mustelmakirjansa From Plough to Pulpit – From Maine to California. Los Angelesissa Bartelman meni South Main -kadulle Peniel-lähetykseen, jonka perustaja ja hoitaja oli Manie Ferguson. Bartleman teki työtä useissa pyhityskristillisissä seurakunnissa ja lähetysseuroissa Los Angelesin seudulla. Vuonna 1905 Los Angelesissa oi merkkejä herätyksestä erityisesti Pasadenan Lake Avenue Metodist Church ja Frank Smalen johtamassa Los Angelesin First Babtist Churchissa. Smalen seurakunnan herätys sai kipinän Evan Robertsin johtamasta Walesin suuresta herätyksestä 1904 1905…

Frank Bartleman ”Azusa-katu 312 – Nykyaikaisen helluntaiherätyksen juuret” (RV-kirjat 1986), lainaus sivulta 51 alkaen: ”Sain Jumalalta vuoden 1905 alussa seuraavan herätykseen liittyvän avainsanoman: ’Herätyksen syvällisyys määräytyy tyystin sen mukaan, kuinka syvä on parannuksen ja katumuksen henki.’ Ja se pitää paikkansa kaikkien ihmisten elämässä kaikkina aikoina… Herätys alkaa lähes aina maallikoiden parissa. Kirkon johtajat tervehtivät harvoin iloiten puhdistuksia. Historia toistaa itseään. Nykyisten johtajien asema on liian mukava, jotta he ylipäänsä toivoisivat sellaista uudistusta, joka mahdollisesti vaatisi heiltä uhrauksia. Ja Jumalan tuli lankeaa vain uhrin ylle. Tyhjään alttariin ei tuli syty. Kylmä järkeily, muodollinen kirkollisuus ja pappien ylivalta ovat kerta kaikkiaan evankeliumin luonteen ulkopuolella. Kiitos Jumalan, että johtajien joukossa on poikkeuksiakin. Mutta palvelemaan meidät on pelastettu. Oikea pappi on palvelija. Jeesus ei tullut palveltavaksi vaan palvelemaan… Monta päivää tunsin sisimmässäni, että Evan Robertsilta oli tulossa kirje. Se saapui pian ja kuului seuraavasti: ’Loughor, Wales, 14. marrsk. 05. Rakas ystävä, mitä voisin sanoa sellaista, joka rohkaisisi sinua tässä hirvittävässä taistelussa. Se on minusta mitä kauhein. Pahuuden valtakunta on saarrettu joka puolelta. Oi, niitä miljoonia rukouksia – ei vain rukouksen muotoja – vaan sielujen löytämistä perille Valkean istuimen luo! Ihmiset Walesissa ovat oppineet rukoilemaan viimeisen vuoden aikana. Siunatkoon Jumala teitä voimallisella virralla. Walesissa tuntuu siltä, että Pyhyys lepää seurakunnan yllä odottaen Kristuksen seuraajien sydänten avautumista. Viime lauantai-iltana meillä oli voimakas Hengen vuodatus. Sitä ennen ihmisten käsitykset oikeasta uskonelämästä oikenivat. 1. Annetaan Jumalalle, ei vain oteta vastaan. 2. Tehdään sitä mikä on mieluisaa Jumalalle, ei itselle. Siksi me Jumalaan turvaten ja vihollisen unhottaen ja unhottaen myös ihmisten pelon rukoilimme, ja Henki laskeutui. Rukoilen Jumalaa kuulemaan rukouksesi, pitämään uskosi lujana ja pelastamaan Kalifornian. Edelleen sinun taistelussa, Evan Roberts.’…

Sitten saimme tietää, että Henki oli virrannut muutama ilta sitten, huhtikuun yhdeksäntenä, pienessä tuvassa Bonnie Brae-kadulla. Ihmiset olivat hyvin vakaasti jonkin aikaa odottaneet hengenvuodatusta. Muutama valkoinen ja muutama värillinen hurskas uskova oli odotellut siellä päivittäin. Tämäkin tapahtui juuri pääsiäisen aikoihin. Jostakin syystä minulla ei ollut etuoikeutta olla mukana tuossa kokouksessa. Monet olivat puhuneet ’kielillä’. Menin iltapäivällä Bonnie Brae -kadun kokoukseen ja havaitsin, että Jumala toimi siellä voimakkaasti. Useita kuukausia olimme rukoilleet voittoa. Nyt Jeesus ’näyttäytyi elävänä’ jälleen monille. Pioneerit olivat päässeet läpi ja joukot voivat seurata. Kokous ilmensi yleistä nöyryyden henkeä. Ihmiset olivat siellä päässeet Jumalan mielisuosioon. Ilmeisesti Herra oli vihdoin löytänyt pienen joukon, ulkopuolisen kuten aina, jonka välityksellä Hän saattoi itse toimia. Maassa ei ollut ainuttakaan lähetysseuraa, jonka kautta se olisi käynyt päinsä. Kaikki ne olivat ihmisten käsissä. Henki ei voinut toimia. Ihmisen arvostukset on jälleen kerran syrjäytetty ja Henki on saanut syntyä halvassa ’tallissa’ kirkon järjestöjen ulkopuolella aivan kuten ennenkin. On oltava katuen ja nöyränä valmis ottamaan vastaan Hengen virtaus. Martti Luther alkoi saarnata uskonpuhdistusta romahtamaisillaan olevassa rakennuksessa keskellä Wittenbergin toria. D’Aubinge kuvailee sitä seuraavasti: ’Keskellä toria Wittenbergissä seisoi puinen kappeli, kolmekymmentä jalkaa pitkä ja kaksikymmentä leveä, ja sen seinät, joita oli joka puolelta tuettu, olivat luhistumaisillaan. Vanha, lankuista rakennettu, kolme jalkaa korkea saarnastuoli oli puhujan paikkana. Tässä surkeassa paikassa alkoi uskonpuhdistuksen saarnaaminen. Oli Jumalan tahto, että sen, minkä tuli palauttaa takaisin Hänen kunniansa, olisi tapahduttava mitä alhaisimmissa olosuhteissa. Tässä onnettomassa ympäristössä Jumala halusi niin sanoaksemme, että Hänen rakas Poikansa syntyisi uudelleen. Noiden tuhansien katedraalien ja kirkkorakennusten joukossa, joita maailma on täynnä, ei ollut yhden yhtäkään siihen aikaan, jonka Jumala olisi valinnut paikaksi ihanalle julistukselle iankaikkisesta elämästä.’…

John Wesley itse rukoili kerran, kun herätys oli jo melkein vaimentunut joksikin aikaa: ’Oi Herra, lähetä meille entinen herätys ilman virheitä. Mutta jos niin ei voi tapahtua, lähetä se – kaikkine virheineen. Me tarvitsemme herätyksen.’…

Keskiviikkona 18. huhtikuuta tapahtui hirvittävä San Franciscon maanjäristys, joka teki tuhoa myös ympäröivissä kaupungeissa ja maaseudulla. Yksistään San Franciscossa sai surmansa kymmenen tuhatta henkeä… Pian huhuttiin laajalti, että Jumala toimi ’Azusassa’, Kaikkia kansankerroksia alkoi tungeksia kokouksiin. Monet olivat uteliaita ja epäuskoisia, mutta toiset kaipasivat Jumalaa. Sanomalehdet alkoivat ilkkua ja parjata kokouksia ja antoivat meille sillä tavalla runsaasti ilmaista mainosta. Se veti kansaa paikalle. Paholainen ampui jälleen yli. Ulkopuolinen vainoaminen ei koskaan vahingoita työtä. Eniten pelättävää meillä oli niissä pahoissa hengissä, jotka tekivät  työtä sisäpuolelta. Jopa spiritualistit ja hypnoosiin uskovat tulivat kokeilemaan vaikutusmahdollisuuksiaan. Sitten tulivat kaikki uskonnolliset kiivailijat ja roistot ja intoilijat etsimään paikkaa toiminnassa. Näitä meidän oli syytä pelätä eniten. Mutta tämä on jokaisessa uudessa työssä tarjona oleva vaara. Noilla ihmisillä ei ole missään omaa paikkaa. Tämä asiantila langetti monen sydämeen pelon, josta oli vaikea päästä yli. Siitä oli paljon haittaa Hengen toiminnalle. Monet eivät uskaltaneet etsiä Jumalaa pelätessään, että paholainen voisi viedä heidät. Huomasimme heti ’Azusan’ toimintamme alussa, että jos pyrimme saamaan arkin kulun vakaaksi, Herra lakkasi tekemästä työtä. Emme uskaltaneet liikaa kiinnittää ihmisten huomiota pahojen valtojen toimintaan. Siitä olisi seurannut pelkoa. Voimme vain rukoilla. Silloin Jumala antoi meidän onnistua…

Azusa -päivien alussa näytti siltä, että sekä taivas että helvetti olivat tulleet kaupunkiin. Ihmiset olivat tulleet käännekohtaan. Syyllisyydentunto oli väkevänä heidän päällään. He saattoivat murtua keskellä katua kenekään yllyttämättä. Henki näytti vetäneen rajan aivan ’Azusa-lähetyksen’ ympärille. Kun ihmiset saapuivat parin korttelin päähän tuosta paikasta, heidät valtasi synnintunto… Työ selkiytyi ja voimistui ’Azusassa’. Jumala toimi mahtavasti. Tuntui kuin kaikkien olisi pitänyt vaeltaa ’Azusaan’. Lähetyssaarnaajia kokoontui sinne Afrikasta, Intiasta ja meren saarilta. Pappeja ja muita työntekijöitä oli kulkenut yli mantereen ja tullut kaukaisilta saarilta, kun vastustamaton voima oli vetänyt heitä Los Angelesiin… Koettiin paljon vainoa, etenkin lehdistön taholta. Se antoi meistä häpeällisen kuvan, mutta se toi meille vain lisää väkeä… Vastustajia tai toisia seurakuntia vastaan ei sallittu sanoa yhtään epäystävällistä sanaa. Sanomana oli Jumalan rakkaus. Se oli eräällä tavalla kuin uudelleen alkaneen alkuseurakunnan ’ensi rakkautta’. Se ’kaste’, jonka alussa saimme vastaanottaa, ei antanut meidän ajatella, puhua eikä kuunnella pahaa kenestäkään. Henki oli hyvin herkkä, lempeä kuin kyyhkynen. Pyhää Henkeä symboloi kyyhkynen… Jumalan Henki valikoi tarkoin kaiken väärän pois totuudellisesta. Itse Jumalan Sana sai ratkaista joka ainoan kysymyksen. Ihmisten sydämet tutkittiin pohjia myöten sekä toiminnan että motiivien suhteen. Joukkoon ei voinut liittyä leikkimielessä. Kukaan ihminen ei ’uskaltanut heihin liittyvä’ olematta tosissaan. ’Kasteen’ vastaanottaminen merkitsi noihin aikoihin kuolemista pois synnistä ja puhdistumisprosessia. Meillä oli yläkerrassa ’odotushuone’ niille, jotka erityisesti etsivät Jumalaa saadakseen ’kasteen’. Monet tosin saivat vastaanottaa sen yhteisessä kokoontumishuoneessa… Veli Seymouria pidettiin nimellisesti johtajana. Mutta meillä ei ollut paavia eikä papillista arvojärjestystä. Me olimme ’veljiä’. Meillä ei ollut ihmisen rakentamaa ohjelmaa. Itse Herra johdatti. Meillä ei ollut pappissäätyä eikä ammattipappeja. Ne ovat tulleet kuvaan mukaan myöhemmin herätyksestä luovuttaessa. Meillä ei aluksi ollut edes koroketta eikä saarnatuolia. Kaikki olivat samalla tasolla. Sananjulistajat olivat palvelijoita sanan aidossa merkityksessä. Emme kunnioittaneet ihmisiä hänen suuren varallisuutensa tai korkea oppineisuutensa vuoksi vaan sen sijaan hänen Jumalalta saamiensa ’lahjojen’ vuoksi. Hän itse asetti paikalleen ’ruumiin’ jäsenet… Veli Seymour istui tavallisesti kahden päällekkäin asetetun tyhjän kenkälaatikon takana. Yleensä hän piti kokouksen aikana päätään rukoukseen painuneena ylemmän laatikon sisällä. Ylpeydellä ei ollut sijaa. Kokoukset jatkuivat melkein tauotta. Voiman vallassa olevia etsiviä sieluja saattoi olla sisällä lähes mihin vuorokauden aikaan tahansa. Paikka ei ollut ikinä suljettu eikä tyhjä. Ihmiset tulivat kohdatakseen Jumalan. Hän oli siellä aina. Siksi kokouskin oli jatkuva. Se ei ollut riippuvainen ihmisjohtajasta…

Olimme kokouksissa sulkeutuneet Jumalan yhteyteen rukouksen kautta ja ajatuksemme olivat kiinni Hänessä. Kaikki tottelivat Jumalaa nöyrinä ja alamaisina. Kunnioituksella ’pidimme toista parempana’ kuin itseämme. Herra saattoi hyvin puhjeta puhumaan kenen kautta hyvänsä. Sitä me rukoilimme jatkuvasti. Lopulta joku nousi seisomaan vihittynä johonkin sanomaan. Kaikki tuntuivat tajuavan sen ja väistyivät tieltä. Tuo ihminen saattoi olla lapsi, nainen tai mies. Hän saattoi istua takana tai edessä, sillä ei ollut mitään väliä. Riemuitsimme siitä, että Jumala teki työtään. Kukaan ei halunnut olla itse esillä. Ajattelimme vain sitä, että olisimme Jumalalle kuuliaiset. Jumala oli tehnytkin ilmapiirin sellaiseksi, että vain typerys olisi yrittänyt ruveta esiintymään ilman todellista voitelua. Eikä tuollainen yritys kestänyt kauan. Henki hallitsi kokouksia valtaistuimelta. Elettiin todella ihania päiviä… Tämä tapahui kaksi kuukautta ennen kuin toiminta ’Azusassa’ alkoi. En enää etsinyt rakennusta, sillä tiesin Jumalan jo puhuneen ja odottavan vain soveliasta aikaa. Yhtenä iltana kuuden kuukauden kuluttua elokuussa kuljin tuon kadunkulman kautta kotiin ja näin kirkon edessä kyltin, jossa sanottiin ’Vuokrattavana’. Rakennus oli juuri jäänyt tyhjäksi. Herra puhui minulle: ’Siinä on teille kirkko.’ ’Tulipatsas’ (Pillar of Fire) oli lentänyt savuna ilmaan, koska se ei ollut pystynyt keräämään keskuudestaan vuokraa. Tuo ryhmä oli ollut ’Azusan’ toiminnan katkerin vastustaja. Herra oli järjestänyt meille tyhjät tilat… Yhtenä iltana Azusa-lähetyksessä rukouksen henki tuli minuun kuin voimakas, kiitävä tuulispää. Voima kiiri ympäri rakennusta. Minua oli ahdistanut se kuolemankaltaisuus, joka oli hiipinyt toimintaan. Sen ajan johtajat olivat peloissaan, eivätkä tienneet mitä tehdä… Oli noussut uusia hallitsijoita, jotka ’eivät tunteneet Joosefia’. He eivät käsittäneet, mistä oli kyse. Jumala yritti tulla takaisin. Johtajat näyttivät pelkäävän, että joku varastaisi lähetyksen. Henki ei voinut tehdä työtään. Sitä paitsi nyt oli järjestäydytty tiukasti ja ankarasti, enkä minä ollut liittynyt järjestöön… ”

http://frankbartleman.blogspot.fi/

Mauri Vilponen on kirjoittanut kirjan ”Azusa – Mitä Azusan herätyksessä tapahtui?

Lauri K. Ahosen kirjassa ”Suomen Helluntaiherätyksen historia” (Päivä Osakeyhtiö 1994) sivulta 20 lainaus: ”Parhamin merkittävimmäksi aikaansaannokseksi Texasissa muodostui raamattukoulu, jonka aloitti Houstonissa joulukuussa 1905. Koulu, nimeltä ’Bible Training School’, toimi vain muutamia kuukausia, mutta sieltä valmistui noin viisikymmentä saarnaajaa ja työntekijää, jotka lähtivät julistamaan evankeliumia uusille alueille. Heidän työtään seurasivat herätykset monilla paikkakunnilla. Babtisteihin kuuluva neekeripastori William James Seymour (1870-1922) oli yksi koulun oppilaista. Parhamin toimintaan hän oli tutustunut työtoverinsa Lucy Farrowin kautta. Amerikan Etelävaltioissa vielä tuolloin vallalla olleen rotuerottelun johdosta hän istui erikseen eteishallissa kuunnellen luentoja oven raosta. Raamattukoulussa hän omaksui uuden käsityksen Pyhän Hengen kasteesta, vaikka ei itse vielä tuolloin ollut sitä kokenut… William Seymour saapui Los Angelesiin 22.2.1906. Adunnon hän sai Edward S. Leen kodissa. Kaksi päivää myöhemmin hän alkoi julistaa Nazarene-kirkossa Santa Fe-kadun varrella. Ensimmäisen saarnansa tekstiksi hän valitsi Apostolien tekojen toisen luvun neljännen jakeen ja julisti sen pohjalta, että kielilläpuhuminen oli Pyhän Hengen kasteen saamisen merkki. Tämän näkemyksensä johdosta hänen ei sallittu jatkaa saarnatehtävää Nazarene-kirkossa… Azusa-kadulta löytyi tallina ja varastona käytetty entinen metodistien kirkkorakennus, jossa kokouksia voitiin jatkaa. Ensimmäinen tilaisuus pidettiin huhtikuun 14. päivänä. Alkeellinen rukoushuone, johon mahtui noin 600 kuulijaa, sai nimekseen Azusa Mission… Sanomalehdet alkoivat kertoa Seymourin kokouksista. Los Angeles Times kirjoitti Azusa-kadun tapahtumista ensimmäisen kerran 18.4. Artikkeli oli kriittinen, mutta julkisuus lisäsi yleistä mielenkiintoa. Toukokuussa jo yli tuhat kuulijaa ahtautui tallitemppeliin. Kokouksia pidettiin nyt kolme kertaa vuorokaudessa seitsemänä päivänä viikossa…”

Azusan jälkeen on tapahtunut herätykisiä, kuten Veikko Pekki kertoo kirjassaan ”Lisää Lisää” (Kuva ja Sana 1995) näin: ”Suomessa on vuoden 1995 alusta vaikuttanut Pyhän Hengen liike, joka koskettaa uskovia ja seurakuntia lähes kaikissa maamme kristillisissä yhteisöissä. Tämä maailmalla jo kauemmin levinnyt uudistusherätyksen aalto on herättänyt huomiota siihen liittyvien ulkoisten reaktioiden tähden. En kuitenkaan käytä tästä Pyhän Hengen siunauksesta nauruherätyksen nimeä, vaikka sekulaari lehdistö niin on tehnytkin. Huono nimitys on myös ’Toronton siunaus’, vaikka pieni Vineyard-seurakunta tuossa kaupungissa onkin ollut yksi liikehdinnän keskuspaikoista… Sain nimittäin ensi kerran tiedon Toronton siunauksesta lukiessani siitä lehdestä. Ensin oudoksuin kuvauksia ihmisten kummallisista reaktioista. Mutta yhtäkkiä sisimpääni iskeytyi täysin yllättäen varma tieto: Nuo ulkoiset ilmiöt ovat vain jäävuoren pintaa – tässä herätyksessä Jumala uudistaa ja eheyttää ihmisiä syvältä, olivatpa he kuinka rikkinäisiä tai haavottuneita hyvänsä!… Mutta tässä se nyt oli: Eheytymisherätys! Hätkähdin tätä yllättävää ja selkeää tietoisuutta.” Veikko Pekki kertoo kuinka hän oli 6.4.1991 Espoossa pidetyssä Uudenmaan ja Etelä-Hämeen helluntaiseurakuntien veljespäivillä saanut sydämelleen alustaa ”Uskon sana takaisin julistukseen”. Hänen alustuksensa oli alkanut seuraavalla profetialla: ”Kansani, kansani, miksi minut hylkäsit? Miksi olet kaukana, et kuule valitukseni sanoja? Kansani, minä huudan päivällä, mutta sinä et vastaa, ja yöllä, enkä voi vaieta. Ja kuitenkin minä olen pyhä, jonka istuin on sinun kiitosvirttesi keskellä. Olisiko minun taas astuttava alas, niin että vuoret järkkyisivät edessäni – tahtoisinpa tulla teidän tykönne ja aivan äänenikin muuttaa! Ettekö kuule lupauksen sanaa, uskon sanaa, jonka kautta te olette saaneet Hengen? Mutta te olette surmanneet uskon, pitäneet sen halpana, ettekä ole sen puolesta kilvoitelleet: Ette ole vahvistaneet heikkoja, ette ole parantaneet sairaita, sitoneet haavoittuneita, tuoneet takaisin eksyneitä, etsineet kadonneita. Mutta vielä nytkin minä seison ovella ja kolkutan; ahkeroitse siis ja tee parannus, etten minä oksentaisi sinua suustani ulos. Minä olen avannut uskon oven tämän kansan pakanoille, minä olen teille ovi suureen ja hedelmälliseen työhön, jos te otatte uudelleen vaarin minun sanastani, joka totisesti on uskon sana. Mutta jos hylkäätte uskon sanan, niin tämä ovi sulkeutuu teiltä ja minä avaan sen muualla, sillä minä ilmestyn vielä tälle kansalle ja kokoan valittuni.” Ja Pekki jatkaa: ”Olemme itse langenneet epäuskoon, jossa selitämme kaiken huonon menestymisen, kaiken velttouden ja herätyksen puutteen ja ongelmien ja sairauksien lisääntymisen olevan vain ristin evenkeliumia ja Jumalan tahtoa. Olemme pyhittäneet epäuskomme ja periksiantamisemme ristin teologialla, joka ei kuitenkaan ole mitään ristin teologiaa, jos siitä puuttuu uskon sana ja uskon Henki.”

Yksi merkittävämpiä tapahtumia Amerikassa 1990-luvulla oli John Arnottin seurakunnassa tapahtunut nauruherätys Kanadan Torontossa www.tacf.org John Arnottilta on Suomeksi julkaistu kirja ”Isän siunaus, totuus Torontosta” Kuva ja Sana 1996. Isän siunaus kirjasta lainaus: ”Joitakin vuosia sitten minulle selvisi valtavan paljastuksen tavoin, että kristillinen usko on täysin samanlaista kuin rakkaus ja ’romanssi’ tai aviosuhde. Sitä ennen ajattelin, että siinä oli kyse totuuden ymmärtämisestä ja opin puhtauden varjelemisesta. Uskoin, että jos vain pystyisimme saavuttamaan saman opillisen puhtauden kuin alkuseurakunnallakin oli, se toisi meihin Jumalan läsnäolon ja voiman. Mutta ei varhaiskristityilläkään ollut kristillistä oppia täydellisesti hallussaan… Miksi luulet, että meillä on nykyään tuhansia eri suuntauksia? Koska ihmiset uskovat, että heidän oppinsa on oikeampi kuin lähimmäisen. Mutta se ei korosta rakkautta. Mikä siis on puhdas oppi? Jumala on rakkaus. Se on puhdas oppi. Se on totuus. Älä käsitä minua väärin. Kristuksessa Jeesuksessa oleva totuus on hyvin tärkeä. Juuri se totuus tekee meidät vapaiksi (Joh. 8:32). Mutta vaikka meillä miten olisi totuus, mutta meillä ei ole rakkautta, meillä ei enää ole totuutta. (1 Joh. 4:8,16).

Samassa kirjassa John Arnott kertoo kuinka kaikki alkoi Torontossa näin: ”Lokakuussa 1992 Carol ja minä aloimme antaa koko aamumme Herralle, käytimme aikaa palvomiseen, lukemiseen, rukoilemiseen ja Herran luona olemiseen. Puolentoista vuoden ajan teimme näin ja rakastuimme Jeesukseen yhä uudelleen. Me lähdimme Jeesuksen läheisyyteen johtavalle tielle… Kuulimme Argentiinassa käynnissä olevasta herätyksestä ja lähdimme sinne marraskuussa 1993 toivoen, että Jumalan voitelu hipaisisi jotenkin meitäkin. Henki kosketti meitä väkevästi kokouksissa, joita johti Claudio Freidzon, Argentiinan Assemblies of God -seurakunnan johtaja… Palasimme Argentiinasta suurten odotusten vallassa uskoen, että Jumala tekisi jotakin uutta seurakunnassamme… Kutsuimme puhujaksi Randy Clarkin, ystävän ja pastorin St. Lousin Vineyard Christian Fellowship -seurakunnasta, Missourista… Tammikuun 20. päivänä 1994 Isän siunaus tuli 120 ihmisen osaksi, kun he osallistuivat seurakuntamme torstaikokoukseen. Randy todisti, ja sielunhoito alkoi. Ihmiset kaatuivat lattialle Pyhän Hengen voiman vaikutuksesta, nauroivat ja itkivät…”

Toronton herätyksen toi Suomeen 1995 Marc Dupont https://marcdupontministries.com/

Guy Chevreau kävi vierailemassa Torontosta Helsingin jäähallissa, johon itsekkin osallistuin, katso lisää… http://www.sjym.ca/guy-chevreau/

Katso myös Randy Clark https://globalawakening.com/

Todd Bentley ”Matka ihmeisiin” (Uskon Sanan Kustannus Oy 2008) lainaus sivuta 20: ”Sanoma parannuksenteosta tulee uudelleen polttopisteeseen, koska sairaudet ja taudit saivat alkunsa synnistä. Kun parannuksen ja vanhurskauden herätys pyyhkäisee läpi seurakunnan, saamme nähdä valtavan parantumisherätyksen. Parannuksenteon aikana parantumisia tapahtuu yliluonnollisesti ilman kätten päällepanemista. Jumala tulee poistamaan papisto/maallikko -mentaliteetin ja nostaa Kristuksen ruumiin tekemään palvelutyötä. Jumalan suunnitelma on aina ollut, että jokainen uskova osallistuu Jeesuksen palvelutyöhön. Jeesushan sanoi erittäin vakuuttavasti: ’, myös hän tekee niitä tekoja, joita minä teen, ja suurempiakin kuin ne, sillä minä menen Isän luo’ (Joh. 14:12).”

Ihmisen muinaisuudesta jotakin

Historia on sellainen erityinen aihe, joka on ollut harrastukseni sukututkimusten lisäksi. Marvin L. Lubenow ”Myytti apinaihmisistä – kiista fossiilien ajoituksesta” (Datakirjat 2005), Pekka Reinikainen ”Dinosaurusten arvoitus ja Raamattu” (Kuva ja Sana 2004) ja Nicholas Reevees ”Muinaisen Egyptin aarteet” (Otava) jotka kertovat ihmisen alkuperästä kukin omasta näkökulmastaan.

Aapeli Saarisalo kertoo taas kirjassaan ”Paratiisin maan kaivauksia” WSOY 1931 luomiskertomusta tukevista argeologisista kaivauksista Eufrat- ja Tigrisjokien äärellä. Kris Vallotton & Bill Johnsonin kirjasta ”Elämää Kuninkaan perheessä” (TV7 Kustannus 2006) lyhyt lainaus sivulta 98 koskien luomista: ”Jumala elää ajan ulkopuolella. Kun Jumala sanoi: ’Tulkoon valkeus’, Hän ei luonut ainoastaan yötä ja päivää, Hän loi ajan. Henkimaailma elää ajattomassa vyöhykkeessä… Hän tietää, mitä tulevaisuudessa tulee tapahtumaan, koska Hän on ollut siellä. Aika ei sido Jumalaa…”

Metro uutiset 27.4.2010 (STT-AFP) ”Tutkijat uskovat löytäneensä Nooan arkin. Makaavatko raamatullisen arkin jäännökset Ararat-vuoren rinteellä Itä-Turkissa? Näin uskoo jotakuinkin kiinalais-turkkilainen evankelisten tutkimusmatkailijoiden ryhmä, joka on löytänyt puisen rakennelman jäännöksiä 4000 metrin korkeudesta Araratin rinteeltä. Puun iäksi arvioidaan 4800 vuotta. Paikallisviranomaiset ovat innostuneet löydöstä niin, että sille aiotaan hakea Unescon maailmanperintökohteen arvoa.”

Aabraham sai 100 vuoden ikäisenä Iisakin ja Iisak sai Jaakobin ja Jaakobin poika oli Joosef. Arthur Hjelt kirjoittaa ”Babylonian ja Assyrian Historiasta” (Kansanvalistus-seuran kustannuksella Helsinki 1905) näin: ”Eridusta pohjoiseen Eufratin oikealla rannalla oli suuri ja tärkeä Uri:n kaupunki, jonka kuninkaat 3:n vuosituhannen alkupuoliskolla olivat Babylonian yliherroina. Urissa palveltiin kuun jumalaa, jonka nimi oli Sin eli Nannar. Tämä kaupunki, joka Raamatussa käy nimellä Ur Kasdim ( 1 Mos. 11, 28, 31; 15,7; Neh. 9,7) s. o. kaldealaisten Ur, on siitä meille erityisen huomattava, että se oli Abrahamin kotipaikka. Sen raunioita, jotka kätkeytyvät El-Mukaijar-nimiseen kumpuun, on toistaiseksi vain vähän tutkittu ja epäilemättä tullaan niistä tulevaisuudessa tekemään vielä tärkeitäkin löytöjä. Seuraava huomattava kaupunki, jolla on Babylonian vanhimmassa historiassa mitä suurin merkitys, on Larsa, 1 Mos. 14,1. 9 mainittu Ellasar, nykyisen Senkere-kaupungin kohdalla Eufratin vasemmalla puolella muutaman kanavan varrella. Se oli auringon jumala Shamashin palveluspaikkana. Tälle jumalalle rakennetun temppelin nimenä oli E-barra s. o. ’valkea huone’. Pohjois- ja Etelä-Babylonian rajakaupunkina oli Uruk, Raamatun Erek (1 Mos. 10,10), jonka jätteet tavataan nykyisen Varkan raunioiden alla. Se näkyy olleen babylonialaisen muinaisuuden tärkeimpiä opinahjoja ja kuuluisa kirjallisuusaarteistaan. Siinä palveltiin taivaan taattoa, kaikkein jumalten isää ja kuningasta Anua sekä tämän tytärtä, elon ja rakkauden jumalatarta Ishtaria. Vielä on etelä-Babylonian vanhoista merkillisistä kaupungeista mainittava Lagash; sen paikka todennäköisesti osoittavat ne monet muistomerkit, jotka ovat tulleet päivän valoon Tello-nimisestä kummusta, joka sijaitsee Tigris- ja Eufratvirtoja yhdistävän kanavan Shatt-el-Hain varrella.”

Katso lisätietoja… https://www.penn.museum/

Werner Kellerin kirjassa ”Raamattu on oikeassa” (WSOY 1957) todetaan mm. että vuonna 1854 J. E. Taylor Lontoon British Museumin toimeksiannosta oli saanut tehtäväkseen tutkia Mesopotamian eteläosan Tell el-Muqaijariassa sijaitsevaa muinaista Raamatun Kaldean Urin kaupunkia ja hän löytää raunioista savilieriöitä, joissa on nuolenpäämerkkejä, jotka toimitetaan Lontooseen tulkittavaksi. Uusi amerikkalaisbrittiläinen retkikunta saapuu vuonna 1923 Sir Charles Leonard Woolleyn johdolla Tell el-Muqaijarin porrastornin raunioille. Ensimmäinen esille tullut alue oli pyhä alue, jossa oli jäännökset viidestä temppelistä, jotka olivat puoliympyränä Ur-Nammun rakentamaa porrastornia vasten. Urissa Pyhä temppelialue ei ollut varattuna vain jumalten palvontaan, vaan siellä otettiin vastaan uhrilahjoja, kymmenyksiä ja veroja, jotka kirjattiin tarkasti savitauluihin. Verot maksettiin luonnon tuotteina, jokainen Urin asukas maksoi omalla tavallaan. Kuuden vuoden aikana sieltä löytyi Sumerilaisia temppeleitä varastosuojineen, työpajoja ja tuomioistuimia, huvilatyylisiä asuintaloja. Urin kuningashaudoista on löytynyt kultaisia maljoja, pikareita, harppuja, lyyria jne. Esineistöstä on voinut päätellä, että kokonainen saattue kymmeniä ylhäisiä seurannut vainajaa kuolemaan hautakammioon. Heidät on muurattu hautaan ulkoa käsin ja sisällä olijat olivat ottaneet jotakin myrkkyä vapaaehtoisesti seuratakseen kuningastaan toiseen elämään. Kahden vuosisadan ajan olivat Urin asukkaat haudanneet näihin hautapaikkoihin ylhäiset henkilönsä. Jatkettuaan kaivauksia hautoja syvemmälle, niin hän löytää savikerroksen jollaista muodostuu vain vedessä kerrostumalla. Tämän savikerroksen paksuus on noin kolme metriä, jonka alta löytyy taas rauniomaata eli ihmisasutuksen jäännöksiä. Löydetyt ruukut ovat olleet käsintehtyjä, joista tutkijaryhmä päättelee löytäneensä venepaisumuksen jäljet. Urin valtavasta löydöstä kerrotaan USA:ssa ja Englannin päivälehdissä monipalstaisin otsikoin. Wooley jatkaa kaivauksiaan 16 jalan syvyyteen (5 metriä) savikerroksesta erään tiilikiveyksen alle, jonka hän suurella varmuudella sijoittaa aikaan ennen tulvaa. Urissa voitiin laskeutua kapeaan kaivoskuiluun ja silmin katsella ja käsin kosketella suunnattoman tulvan jättämää ainesta. Ja ihmisasutusten kerroksia, joista voidaan lukea aika kuin kalenterista, eli se on tapahtunut v. 4 000 eKr.

Tell Haririssa vuonna 1933 tehtiin kuvapatsaslöytö, joka saa ranskalaisen professori André Parrotin tunnetun argeologin tulemaan löytöpaikalle. Kuvapatsaassa on teksti ”Olen Lamgi-Mari… Marin kuningas… suuri… Issakku… joka lahjoittaa… kuvapatsaansa Istarille”. Tämä Marin palatsi oli ollut n. 2000 eKr. yksi maailman suuria nähtävyyksiä. Täällä hallitsi viimeisenä kuninkaana Zimrilim, jonka Babylonian Hammurabin sotajoukot kukistivat n. 1700 eKr. ja hävittivät Marin valtion. Taas 1. Moos 24:1-4, 10, jossa Aabraham lähettää palvelijansa hakemaan puolisoa pojalleen Iisakille, Aabraham palvelija meni Marin kuninkaiden kaupunkiin. Aabrahamin on täytynyt elää vuonna 1900 eKr. ja Marin löydöt ovat ajoitetut vuoteen n. 1900 eKr., sillä Harran ja Naahor löydettyjen palatsiarkistojen tietojen mukaan kukoistavia kaupunkeja.

Gilgameš, sumerin kielessä Bilgames, Urukin kuningas. Gilgameš oli puoleksi tarunomainen Urukin kaupungin kuningas Etelä-Babyloniassa vuosien 2750–2600 eKr. välillä. Hän on keskushenkilönä laajoissa tarinoissa, Gilgameš-eepos, joka on babylonialaisen kirjallisuuden eeppinen runoelma. Tämä on saanut kirjallisen muodon uussumerilaisena aikana 2000–1800 eKr. Eepoksessa kerrotaan Assurbanipalin kirjaston savitaulussa säilyneen version mukaan kuolemattomuutta etsivästä kuningas Gilgamešista, joka päätyy ajatukseen kaiken katoavuudesta. Tarina sisältää mm. Vanhan testamentin esitystä muistuttavan kuvauksen vedenpaisumuksesta. Eräiden tutkijoiden mukaan tarina olisi lainattu ja kopioitu Raamattuun, mutta eivät pidä mahdollisena sitä, että se on toinen yhtä pitävä kertomus samasta tapahtuneesta tosiasiasta. Samasta asiasta voidaan kirjoittaa ja kertoa monien ihmisten kautta, vaikka he eivät kopioisi toisiaan tai tuntisi toisiaan. Eepos on ilmestynyt suomeksi Armas Salosen suomentamana 1943 (uusittu suomennos 1980) ja Jaakko Hämeen-Anttilan suomentamana 2000. Pennsylvanian yliopiston arkeologinen tutkimusryhmä oli tutkimassa valtavaa Nippurin sumerizikkurratia, auringonkierron mukaan pystytettyä porraspyramidia, jonka huipulla oli temppeli. Zikkurratit, jotka olivat luonteenomaisia varhaisille mesopotamialaisille kaupungeille. Silloin he löysivät uuden hyvin varustetun kirjaston. Pyramidin juurelta löytyi kokoelma, johon kuului 35 000 savitaulua. Eräs niistä sisälsi alkuperäisen sumerilaisen version vedenpaisumuksesta. Suomen Kuvalehdessä nro 23 (6.6.2008) on tiedeartikkeli, jossa kerrotaan israelilaisen argeologin Avren Gorenin etsivän Turkin Ararat vuorelta Nooan arkin jäänteitä. Nooan arkki olisi yli viiden kilometrin korkeudessa.

Professori Aapeli Saarisalon kirjassa ”Asuttu puolikuu” WSOY 1934 todetaan näin: ”Huomattavaa on, että sadun sankari Gilgames esiintyy liitettynä Erekin ensi hallituskauteen. Kuuluisan sankarirunon esittämänä hän on parhaiten tunnettu muinaissumerilaisista. Kauan häntä pidettiin jumalana ja aivan tarunomaisena henkilönä, mutta sittemmin on saatu tietoja, joista voidaan päätellä, että hän on ollut todellinen maallinen kuningas, jolle myöhempi aika on lisännyt tarunomaista hohdetta ja jumalallisia ominaisuuksia sekä ihmetekoja. Onhan löydetty kirjoitustiiliä, joista ilmenee, että hän oli rakennuttanut Erekin muurit.”

Hammurabi oli Babylonian kuninkaana 1793–1750 eKr. tai 1729–1686 eKr. Hallituskautensa ensimmäisinä vuosina hän laajensi valtaansa Eufratin alajuoksun suunnalla, missä hän valloitti Urukin, Isinin ja eräitä muita kaupunkeja. Vuosina 1933–38 tehdyissä kaivauksissa löydetyistä Marin kuninkaallisen arkiston asiakirjoista ilmenee, että Kaksoisvirranmaan alueen valtiollinen kartta oli jo n. vuoteen 1780 eKr. mennessä suuresti selkiintynyt. Oli neljä mahtavaa hallitsijaa, Assyrian Šamši-Adad (1815–1782 eKr.), Marin Zimrilim (1782–1759 eKr.), Larsan Rim-Sin (1823–1763 eKr.) ja Hammurabi. Pienemmät kuninkaat olivat joutuneet heidän vasalleikseen. Arthur Hjelt kirjoittaa ”Babylonian ja Assyrian Historiasta” (Kansanvalistus-seuran kustannuksella Helsinki 1905) näin: Hammurabin nimi löytyy mainittuna Raamatussakin, nimittäin 1 Mos. 14 luvussa, jossa kerrotaan Elamin kuninkaan Kedorlaomerin sotaretkestä Palestiinaan Abrahamin aikana. Kanaanin kansat — erittäinkin mainitaan Sodoman, Gomorran, Adman ja Sebojimin kaupungit kuninkaineen — olivat maksaneet 12 vuoden kuluessa veroa Elamin kuninkaalle, mutta 13:na vuotena he kapinoiden kieltäytyivät sitä tekemästä. Se oli syynä Kedorlaomerin retkeen. Kanaanilaiset kuninkaat voitettiin Siddimin laaksossa, jonka nykyään peittää Kuollut meri, ja Sodoman ja Gomorran kaupungit ryöstettiin. Otettujen sotavankien joukossa oli myös Abrahamin veljen poika Lot, joka asui Sodomassa.

Katso lisätietoja… https://oi.uchicago.edu/museum-exhibits

Kun Abrahamille tuli tieto Lootin kohtalosta, lähti hän 318 miehen suuruisella palvelijajoukollaan ajamaan vihollista takaa. Hänen onnistui yöllisessä hyökkäyksessä yllättää vihollinen ja vapauttaa Lot. Mainitun luvun ensimmäisessä värsyssä luetellaan neljä kuningasta, joidenka aikana tämän sotatapauksen sanotaan tapahtuneen. Ensimmäisenä mainitaan Amraphel, jossa epäilemättä piileilee Hammurabin nimi. Kokonaisuudessaan kuuluu kyseessä oleva paikka seuraavasti: ’Ja tapahtui Amraphelin (= Hammurabi) Sinearin (= Babylonia) kuninkaan, Ariokin (= Eriaku) Ellasarin (= Larsa) kuninkaan, Kedorlaomerin Elamin ja Tidalin Gojimin kuninkaan aikana, että he ryhtyivät sotaan’ jne. Tämä tiedonanto sopii täydellisesti siihen, mitä muuten tiedämme etu-Aasian valtiollisista oloista noihin aikoihin. Etu-Aasian yliherruus oli silloin elamilaisten käsissä. Kedorlaomer on puhtaasti elamilainen nimi, joka merkitsee Lagamar-jumalattaren palvelijaa. Larsassa hallitsi, kuten kivikirjoituksetkin meille ilmoittavat elamilainen alikuningas Eriaku. Hammurabi oli tähän aikaan vielä elamilaisten alaisena pikkukuninkaana Babylonissa. Kedorlaomerin sotaretki tapahtui siis ennen vapauden taistelua, joka teki lopun Elamin yliherruudesta. Meillä on todistuksia siitä, että Hammurabi anasti itselleen elamilaisten vallan ei ainoastaan Babylonian, vaan myöskin nk. ’länsimaan’ eli Amurrun yli, kuten babylonialaiset yhteisnimellä nimittivät Syyriaa, Foinikiaa ja Palestiinaa. Siihen viittaa jo hänen arvonimensä ’maailman neljän kulman kuningas.'” Ja toisaalla: ”Tulemme sitten Babylonian kuuluisimpaan kaupunkiin, Babyloniin, jonka nimi ei koskaan ole muistitiedosta hälvennyt, vaan elää vielä tänä päivänä maan asukasten suussa, he kun nimittävät muutamaa sen rauniokumpua Babil, mikä aivan vastaa alkuperäistä babylonialaista sanamuotoa Babilu eli Babili s. o. ’Jumalan portti’. Jättiläiskaupungin rauniot peittävät laajan alan Hille-nimisen arapialaiskylän seuduilla. Varsinainen Babylon sijaitsi Eufratvirran vasemmanpuolisella rannalla; sen vastapäätä toisella rannalla oli Borsippan kaupunki, joka yhdistettiin sen kanssa yhteen 6:nen vuosisadan loppupuolella Nabunaid-kuninkaan aikana. 3:nen vuosituhannen lopulla tuli Babyloniasta kuningas Hammurabin perustaman babylonialaisen valtakunnan pääkaupunki ja siitä lähtien saavutti se maailmanhistoriallisen kuuluisuutensa.”

Ja vielä Burnaburiashin kirjeet Amenofis IV:lle: ”Niphuririalle (Amenofis IV:n etunimi), Egyptin kuninkaalle: Burnaburiash, Karduniashin (Babylonian nimitys) kuningas, sinun veljesi. Minä voin hyvin; terve sinulle, talollesi, vaimoillesi, pojillesi, maallesi, ylimyksille, ratsuillesi ja sotarattaillesi. Sen jälkeen kun minun isäni ja sinun isäsi olivat tulleet ystäviksi, lähettivät he toisilleen runsaita lahjoja ja mitään suurta pyyntöä he eivät kieltäytyneet täyttämästä. Nyt on veljeni lähettänyt minulle [vaan] 2 miinaa kultaa lahjaksi; lähetä minulle toki paljon kultaa, niin paljon kuin sinun isäsi, ja jos se on vähän, niin lähetä puolet siitä, mitä isäsi. Minkä tähden olet lähettänyt minulle vain 2 miinaa kultaa? Sillä menot temppeliin ovat suuret ja minulla on paljon töitä teetettävänä; sentähden lähetä minulle paljon kultaa. Sinäkin, mitä maastani haluat kirjoita, että sitä tuotaisiin sinulle. Kurigalzusin, minun isäni, aikana kaikki kanaanilaiset yhdessä kirjoittivat hänelle: ’Me tahdomme mennä maan rajalle ja tehdä hyökkäyksen. Me tahdomme yhtyä sinuun.’ Minun isäni kirjoitti heille näin: ’Älä ryhdy sellaisiin tuumiin minun kanssani. Jos kannat vihamielisyyttä veljeäni, Egyptin kuningasta vastaan ja olet jonkun muun puolella, [niin varo], etten tule teitä ryöstämään, sillä hän on minun liittolaiseni.’ Minun isäni ei kuullut heitä sinun isäsi tähden. Mitä tulee alamaisiini assyrialaisiin, enkö ole heistä sinulle kirjoittanut? Miksi ovatkaan he tulleet maahasi? Jos minua rakastat, niin älköön heidän tuumansa onnistuko, anna heidän palata tyhjin toimin. Lahjaksi sinulle lähettänyt 3 miinaa lapsis lazulia ja 5 valjakkoa hevosia 5:ttä puista sotavaunua varten.” Ja aikojen määrittämisestä vielä tämä: ”Vuodelta 893, Adadnirari II:n hallitusajalta, alkaa kallisarvoinen lähde nimittäin nk. eponymikanooni, josta Rawlinson löysi ensimmäisen kappaleen v. 1862. Se sisältää luetteloja, johon vuodet ovat järjestyksessä merkityt jonkun korkeimman valtion virkamiehen nimellä. Tähän asti löydetyt luettelot ulottuvat v. 893- v. 666. Erityisen tärkeä on se osa luetteloa, jossa mainitaan kunkin vuoden merkillisimmät tapahtumat. Kuningas Assurdan III:n 9:nnestä hallitusvuodesta huomautetaan: ’Sivan-kuussa (so. kesäkuussa) kohtasi aurinkoa pimennys.’ Astronomisten laskujen mukaan voidaan tällä tarkoittaa ainoastaan sitä täydellistä auringon pimennystä, joka näkyi Ninivessä kesäk. 26 p:nä v. 763. Täten on saatu kronologinen lähtökohta, josta Assyrian kuningasten hallitusvuosia käy aivan tarkalleen määrääminen meidän ajanlaskumme mukaan.”

Irlantilainen Anglikaaninen piispa James Ussher (s.4.1.1581 Dublinissa, k. 21.4.1656). James Ussher toimi professorina Dublinin yliopistossa. Ussherin teos, oikealta nimeltään Annales veteris testamenti, a prima mundi origine deducti (Vanhan testamentin aikakirjat, johdettuna maailman alkuhetkistä), kertoo Raamatun mukaan ihmisen tunnetun historian pituudesta, joka on 6.000 vuotta ja Vanhan testamentin ajanjakson pituus on 4.000 vuotta, sillä Ussher oli laskenut, että ihminen luotiin 4004 eKr. Jumala kutsui Aabrahamin 1921 eKr. Exodus Egyptistä 1491 eKr. Kirjallisuutta: Ussher, J, 1650 Annals of the World: James Ussher´s Classic Survey of World History. ISBN 0-89051-360-0 (Modern English republication ed. Larry and Marion Pierce, Green Forest, AR: Master Books, 2003).

Armas Salosen kirjassa ”Allahin kansat, Islamilaisten kansojen historia vuoteen 1950” (WSOY 1950) jossa mainitaan: ”Voimme erottaa kaksikautta Etelä-Arabian muinaisuudessa: miinalaisen ja saabalaisen. Vanhempi eli miinalainen aika (n. vv. 1300-600 eKr.) on saanut nimensä miinalaisen valtion Ma’inin (aikaisemmin Qarnawu, nyk. Dsof) mukaan. Miinalaisten, kreikkalaisista lähteistä tunnettujen Minaioi, valtio, jonka hallitsijoista tunnemme kolmisenkymmentä, oli kauppavaltio, jonka laivat purjehtivat Intiaan ja Afrikkaan ja jonka karavaanit vaelsivat aina Välimeren rannoille Gazaan asti. Miinalainen sivistys levisi näin ollen laajalle, Pohjois-Arabia oli sen vaikutuksen alainen, kuten sieltä löydetyt eteläarabialaiset piirtokirjoitukset todistavat, Siinailla ja Kanaanin eteläosissa huomaamme myös sen vaikutusta…

Kerrotaanhan Mooseksen jopa naineen midjanilaisen Jetron tyttären; pohjoisarabialainen Midjan, jonka kauppiaat ovat meille tunnetut Joosefin kertomuksesta, taas oli juuri eteläarabialaisen kaupan ja kulttuurin alainen… Midjanin omistamisen tärkeyttä todistaa se, että siitä syntyi pitkäaikainen taistelu miinalaisten ja assyrialaisten välillä Assyrian kohotessa 8. vuosisadalla eKr. suurimpaan valtaansa. Taistelu päättyi siihen, että assyrialaisten onnistui erottaa Midjan miinalaisten vallasta ja siten aikaansaada miinalaisvallan vähittäinen heikkeneminen ja häviäminen. Tulkoon tässä yhteydessä mainituksi, että 1. Kun. 4:41 ja 2. Kun. 26:7 mainittu pohjoisarabialainen heimo Me’onim tarkoittaa juuri jotain miinalaisten Pohjois-Arabiassa olevaa kauppasiirtolaa, ja että sama nimi elää vielä nykyään Siinain ja Kuolleen meren välillä olevan Ma’anin paikannimessä… Mutta ei vain Midjanin eli nuolenpäälähteistä tunnetun Musrin menettäminen Assyrialle ollut heikentämässä miinalaisvaltaa, vaan myös se, että miinalaisvallan pohjoisosaan tunkeutui vähitellen uusia heimoja Sisä-Arabiasta. Nämä heimot liittyivät yhteen ja muodostivat uuden valtion pääkaupunkinaan ensin Sirwah, sitten Saaba (nyk. Ma’rib). Saabalaiset mainitaan jo v. 719 Assyrian kuninkaan Sargonin nuolenpääkirjoituksissa veroa maksavina. Mutta vasta noin v. 600 eKr. saabalaiset saavat ylivallan Etelä-Arabiassa ja siten miinalaisten valtiollinen merkitys periytyi heille… Saaban aikaan Etelä-Arabiaan kohosi loistavia temppeleitä ja upeita palatseja, jotka todistavat saabalaisten korkeata tasoa taiteen vaalinnassa. Intian kauppa näkyy tosiaankin tuottaneen Saaballe hyvinvointia ylen määrin. Saabalaisten valtiollinen merkitys on asetettava noin vv. 600-200 eKr. vaiheille. Sen jälkeen kun Egyptin Ptolemaiokset saivat Intian kaupan johdetuksi Punaiselle merelle ja sitä tietä Egyptiin (kanava kaivettiin Punaisen meren pohjukasta Aleksandreiaan), saabalaisten merkitys väheni. Noin v. 200 eKr. saabalaisten valta siirtyi himjarilaisille, eräälle eteläarabialaiselle heimolle, jonka kuninkaat nimittivät itseään edelleen ’Saaban kuninkaiksi ja Raidanin (Himjarin) herroiksi’. Himjarilaisvalta loppui noin v. 300 jKr., jolloin abessinialaisen Aksumin valtion etiopilaiset kristityt anastivat Etelä-Arabiassa yliherruuden. Tätä valtaa ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä juutalaisten avulla etiopialaiset saatiin pian karkotetuiksi. Juutalaiset saivat nyt Etelä-Arabiassa suuren vaikutusvallan, jopa siinä määrin, että eräät eteläarabialaiset hallitsijat tunnustautuivat juutalaisten uskontoon ja, kun esim. Dhu Nuwas (k. v. 525 jKr.), vainosivat kristittyjä.”

Paavien Sixtus IV:n, Julius II:n ja Julius III:n aikoina heräsi kiinnostus muinaisia aikoja kohtaan. Kuuluisa arkeologi on Austen Henry Layard s. 1817, k. 5.7.1894, joka vuonna 1845 ryhtyi kaivauksiin Tigris-virran itäisellä rannalla Mosulista etelään päin Nimrudin kummussa Englannin lähettilään Sir Canningin Konstantinopolissa lahjoittaessa varoja kaivauksia varten. Nimrudin kummusta tuli esille seitsemän kuninkaan linnan jäänteet, sillä kumpuun oli kätkeytynyt Kalahin kaupungin rauniot, joka oli ollut Assyrian pääkaupunkina vuodet 1300 – 800 eKr. Kummun luoteisesta kulmasta löytyi Assurnasirpalin rakentama palatsi, jota Sargon oli uusinut ja keskiosassa Salmanassar II:sen linna, jonka Tiglatpileser eli Pul rakensi miltei kokonaan uudestaan jne. Lokakuussa 1849 Layard ryhtyi kaivaustöihin Kujundshikin kukkulassa ja samaan aikaan hän suoritti kaivauksia Nimrudissa ja Sanheribin palatsista kaivettiin esiin yli seitsemänkymmentä salia ja huonetta. Sieltä löydetyistä muistomerkeistä mainittakoon kuuluisa kuvasarja, joka esittää kuninkaan sotaretkeä Palestiinaan vuonna 701 eKr. näyttäen meille mm. kuninkaan istuvan valtaistuimellaan vastaanottamassa sotavankeja ja saalista Lakish kaupungissa. Tärkeä henkilö Assyrian kielen tutkimuksissa on ollut Sir Henry Creswicke Rawlinson (1810-1895). Lokakuussa 1854 Rawlinson suoritti kaivauksia El-Birs kukkulassa Babylonin seuduilla Eufrat-virran läntisellä rannalla. Raunio, joka kukkulan huipusta kohoaa 48 metrin korkeuteen, on tarinan mukaan Baabelin tornin jäänteet. Rawlinson tutkimukset osoittivat, että raunio kuului Nebo-jumalalle pyhitettyyn temppeliin, joka sijaitsi Borsippan kaupungissa. Se on pyramiidin muotoinen 7-kerroksinen torni, jonka kerrokset ovat väritetyt sen mukaan, mille taivaankappaleelle ne olivat pyhitetyt. Vuonna 1860 Rawlinsonin johdolla ryhdyttiin julkaisemaan British Museumin nuolenpääkirjoitustekstejä ja George Smith (1840-1876) julkaisi Assyrbanipalin annaalit käännöksineen.

John Beveren (www.kkjmk.net) kirjasta lainaus: ”Aadamin pojan, pojan, pojan pojanpoika oli Eenok. Uskon, että tuli päivä, jolloin Eenok meni Aadamin luo ja pyysi häntä kertomaan ajastaan Eedenin puutarhassa. Hän halusi tietää, millaista oli vaeltaa elävän Jumalan kanssa. Voit ihmetellä, kuinka Eenok kykeni puhumaan iso-, iso-, iso-, iso-, isoisänsä kanssa. Vastaan: kun ihminen elää 930-vuotiaaksi, hän kyllä näkee pojan, pojan, pojan jne. pojanpoikiaan. Aadam oli vasta 622-vuotias kun Eenok syntyi. Raamattu laskee, että Aadam oli 687-vuotias kun Eenok tuli hänen luokseen 65-vuotiaana. Laskelma on saatu Ensimmäisen Mooseksen kirjan kertomuksesta, jossa sanotaan, että Eenokin vaellus Jumalan kanssa kesti kolmesataa vuotta, mutta hän eli 365-vuotiaaksi.”

Roomassa asunut juutalainen historioitsija Flavius Josefus (s. 37/38 jKr., k. 100 jKr.) on kirjoittanut kirjan Juutalaissodan historia, joka on julkaistu myös Suomeksi WSOY:n toimesta 2004, jossa on myös sukuselvityksiä, henkilö- ja muutakin historiaa. Tässä kirjassa mainitaan pieni kaupunki Hebron, joka on vanhempi kuin Egyptin Memfis. Vuonna 70 jKr. laskettiin Hebronin iäksi 2300 vuotta. Kerrotaan, että Hebron oli juutalaisten esi-isän Abrahamin asuinpaikkana hänen vaellettuaan sinne Mesopotamista. Hänen jälkeläistensä sanotaan lähteneen sieltä Egyptiin. Heidän hautapatsaansa ovat vielä tänäkin päivänä (v. 70 jKr.) tässä pikkukaupungissa nähtävinä. Ne on valmistettu kokonaan kauniista marmorista ja ovat loisteliasta tekoa. Toinen mielenkiintoinen Josefuksen tekemistä kirjoista on Muinaishistoria Antiquitates ludaicae.

Muinainen Egypti hepreaksi Misrajim eli se käsitti Ylä- ja Ala-Egyptin. Egyptistä käytettiin nimeä Patros etelän maa. Ala-Egypti oli Mâsôr. Nuolepääkirjoituksissa Egypti löytyy Misri nimisenä. Egyptiläiset käyttivät maastaan nimeä Qemet (musta, mullan värin mukaan). Nykyisen nimen Egypti pohjana on jo Homeroksen aikana käytetty kreikan kielinen nimitys Aigyptos. Egyptin historian ajanmääritykset perustuvat pääasiallisesti n. 250 eKr. eläneen egyptiläisen papin Maneton (Manetho) tiedonantoihin. Hän oli kirjoittanut kreikan kielellä aikakirjan maansa historiasta. Maneton teos ei ole säilynyt meidän aikaamme asti, mutta lainauksia esim. Julius Africanus (Khronographiai 221 jKr. ja Keserean Eusebius Khronikon 265-340 jKr.).

Vanhan Egyptin historia jaetaan vanhan valtakunnan (2660–2160 eKr.), keskimmäisen valtakunnan (2040–1785 eKr.) ja uuden valtakunnan (1580–1075 eKr.) aikaan. Egyptin alisti 525 eKr. Persia, jolta sen puolestaan valloitti Aleksanteri Suuri 332 eKr. Ptolemaios-suvun ansiosta Egyptistä tuli hellenismin keskusalue. Roomaan Egyptin liitti Octavianus (Augustus) voittamalla Kleopatran 31 eKr. Rooman jaossa 395 jKr. maa joutui Bysantille.

Kreikkalainen historoitsija Herodotos (n. 484 – 424 eKr.) keräsi tietoja Egyptistä Memfiin papeilta (Vanhan Testamentin Noof) matkoillaan. Toinen kreikkalainen historoitsija Diodoros (Jeesuksen syntymän ajoilta) keräsi myöhemmin historiallista aineistoa Theben papeilta (Vanhan Testamentin Noo Ammon).

Egyptissä 2690 eKr. Faarao Djoserin hallituksen aikana Egypti astui varhaishitoriasta pyramidikauden loistoon. Djoserin nimi on ainoa korostettu nimi eräässä Egyptin harvoista historiallisista asiakirjoista, ns. Torinon kuninkaanpapyruksessa, jossa on lueteltu kuninkaat vuosilukuineen. Papyrus on peräisin 19. dynastian alkuvaiheesta, eli satoja vuosia Djoserin aikaa myöhemmin kirjoitettu. Djoser ja Imhotep keksivät rakennusmateriaaliksi hakatun kiven ja loivat monumentaaliarkkitehtuurin, eli rakennukset, jotka muodollaan ja symbolisella sisällöllään leimasivat Egyptin valtion hahmottumista. Egyptiläisten uskonnon seurauksena egyptiläiset rakensivat ikuisia asumuksia vainajilleen ja varustaneet ne mitä moninaisimmilla uhrilahjoilla, taideteoksilla, piirtokirjoituksilla kohokuvilla ja maalauksilla. Egyptiläisten luja usko kuolemanjälkeiseen elämään ja harras halu säilyttää ruumis, koska se oli sielun asunto ja pyrkimys pelastaa vainajat katoavaisuudelta johti palsamoimistaidon keksimiseen.

Aabraham eli ”Kaldean Uurissa”, joka sijaitsi Eufratin rannalla, joko 2000-1900 eKr. The Zondervan Pictorial Encyclopedia of the Bible kirjassa mainitaan H. H. Rowley From Joseph to Joshua, London: Oxford University Press (1950) ja Cyrus H. Gordon (Introduction to Old Testament Times, Ventnor Publishers: Ventnor, N. J., 1953), joissa oletetaan, että jos Exodus on tapahtunut 1450-1250 eKr. ja Aabraham elänyt 600 vuotta ennen Exodusta, niin Aabraham on saapunut Kanaanin maahan 2085 eKr. Kahdennentoista dynastian faarao Senwosret I aikana Joosef olisi ehkä saapunut Egyptiin.

Persian lahden lähettyvillä oli monta muuta suurta kaupunkia yhdessä rykelmässä. Yhdessä ne käsittivät suuren miljoonakaupungin, joka oli muinaisajan (sumerilaisten) ensimmäinen suuri sivistyskeskus. Nykyään sen paikalla on Tell el-Muqaijar-niminen rauniokumpu. Ennen Baabelin kukoistusaikaa Uur oli tärkeä valtiollinen keskus ja sumerilaisen kulttuurin tyyssija kuunpalvonnalle omistettuine temppeleineen. Aabrahamin aikana tämä kulttuuri oli jo suuresti rappeutunut. Muinaistieteellisiä kaivauksia on Uurin paikalla vuonna 1854 suorittanut Englannin konsuli Taylor.

Argelogia on löytänyt todisteita siitä, että Syyrian-Palestiinan alueelta meni ihmisiä Egyptiin jo 2000 – 1900 vaiheilla eKr. Khnumhotepin hautamuistomerkissä Beni Hassanissa on tältä kaudelta kuva, joka esittää tältä kaudelta tulleita aasialaisia.

Egyptistä löydetyssä vankiluettelopapyruksessa on 45 seemiläistä nimetty vuodelta 1740 eKr. ja nimet muistuttavat Raamatussa mainittuja Jaakobia, Isaskaria, Jobia jne. Lista tunnetaan nimellä Papyrus Brooklyn 35.1446. Papyrus Ipuwer, joka on löydetty Memfin seudulta, ja sitä säilytetään Leidenissä (Hollannissa). Sen on kääntänyt englanniksi A. H. Gardiner: The Admonitions of an Egyptian Sage from the Hieratie Papyrus in Leiden, 1909. Tässä papyrus Ipuwerissä kerrotaan samankaltaisista tapahtumista, kuin oli Israelilaisten Exoduksessa esim. ”Kaikkialla maassa on vaivaa. Kaikkialla on verta… Virta on verta Puut ovat tuhoutuneet… vilja on tuhoutunut kaikkialla. Maa ei ole valoisa. Veljensä maahan panevia on kaikkialla. Kaupungitkin ovat tuhoutuneet. Faraon asumus on hetkessä sortunut maahan. Kultaa ja jalokiviä kiinnitetään orjien kaulaan. Farao menetti henkensä tavalla jollaista ei ole tapahtunut koskaan ennen. Faraon kuoleman johdosta kuninkaan varastohuone on kaikkien yhteistä omaisuutta. … maan päämiehet pakenevat.” El-Arisista löydetty musta graniittikivi on Ismailian museossa. Sen tekstin on tulkinnut ranskaksi Georges Goyon Les de Chou et les tribulations de Geb d’apres le Naos 2248 d’Ismailia: ”Hänen majesteettinsa Sou (tai Thom, Thoum) kokosi sotajoukkonsa ja käski sitä seuraamaan häntä. Kun nyt majesteetti taisteli pahantekijöitä vastaan tässä lammikossa, vesipyörteen paikassa pahantekijät eivät saaneet voittoa hänen majesteetistaan. Hänen majesteettinsa hyppäsi… vesipyörteen paikkaan. Hänen majesteettinsa löytää tästä paikassa, jota nimitetään Pii-Kharotiksi”. Myöhemmin teksti kertoo vesipyörteen heittäneen kuninkaan korkealle ilmaan. Hän ei ollut enää elossa. Jonkin ajan kuluttua faaraon poika ’hänen majesteettinsa Geb’, lähti matkaan.”

Eusebius syntyi 262 Palestiinassa Kesareassa ja siellä Eusebius pääsi piispaksi ja suoritti kirjailijantyönsä. Ilmeisesti vuonna 303 Eusebius julkaisi Kronikan eli Aikatauluja eli lyhyt supistelma kreikkalaisten ja vieraiden kansojen historiasta. Teoksessa on kaksi osaa. Ensimmäisessä on maailman luomisesta alkava maailmanhistoria. Toinen osa on samanaikaisuustaulukkoja, jotka alkavat Aabrahamista vuodesta 2016 eKr ja mainitsee vuosi vuodelta samanaikaisia tapahtumia Vanhan Testamentin, pakanoiden sekä kristillisen kirkon historiasta.

Hyksoilla tarkoitetaan aasialaisperäisiä hallitsijoita, jotka alistivat Egyptin suistomaan sadaksi vuodeksi (n. 1648-1550 eKr.) valtaansa. Se alkaa sillä, että aasialainen heimopäällikkö valitaan suistomaan hallitsijaksi Avaris-nimiseen kaupunkiin. Egyptiläisen faraon valta rajoittuu pelkästään Theban alueelle. ”Joku jumala oli silloin, en tiedä miksi, suunnitellut meille pahaa” toteaa Josephus kertomuksessaan Aasiasta tulleista tunkeilijoista, jotka hallitsivat Egyptiä yli sadan vuoden ajan. Josephus nimittää hyksoja paimeniksi ja paimenkuninkaiksi. Egyptiläisten vallan heikentyessä nubialaiset alueet itsenäistyvät ja muodostavat Nubian valtakunnan pääkaupunkinaan Buhen-linnoitus, lähellä toista Niilin putousta. Kuninkaana oli Salitis, joka laittoi koko Egyptin verolle. Ensimmäinen suuri hyksohallitsija Sauserenra Haija. Haijania seurasi kolme Apophis-nimistä hallitsijaa, joilla oli myös egyptiläiset nimet Aakenenra, Auserra ja Nebhepesra. Egyptiläisten jumalista hyksot palvoivat Setehiä, sillä he yhdistivät tämän kanaanilaisten Baaliin. Professori Aapeli Saarisalon kirjassa ”Pyhä maa” todetaan, että hyksoilla Egyptissä on samat jumalat kuin foinikialaisilla. Theban ruhtinas Sekenenra oli yrittänyt syöstä Avariksen Apophiksen vallasta, mutta epäonnistunut. Sekenenra Taa II:n muumio on löytynyt 1881 Deir el Bahrissa ja hän ruumiistaan on löytynyt hirvittäviä haavoja. Sekenenra Taan poika Kamos voittaa hyksohallitsija Apophis II:n, mutta syntyy levottomuuksia ja Kamosin veli Ahmosis hyökkää 1544 eKr. Avarikseen ja ajaa viholliset Gazassa sijaitsevaan Saruhenin kaupunkiin asti ja valloittaa sen. Karkottamalla hyksot Ahmosis (Ahmose) perusti 18. dynastian ja samalla alkoi Egyptin historian uusi loitoaika.

Werner Keller ”Raamattu on oikeassa” (WSOY 1957) kirjoittaa Hyksoista näin: ”Muisto tästä valtiollisesta katastrofista jäi elävänä Niilin kansan keskuuteen, kuten osoittaa se vaikuttava kuvaus, joka on säilynyt egyptiläiseltä historiankirjoittajalta Manitholta: ’Silloin oli meillä Timaios niminen kuningas. Hänen hallitusaikanaan se tapahtui. Minä en tiedä, miksi Jumala oli meihin tyytymätön. Silloin tuli yllättäen tuntematonta syntyperää olevia miehiä itäisestä maasta. Heillä oli rohkeutta lähteä sotaretkelle meidän maahamme, ja valloittivat sen julkeasti, helposti, ilman ainuttakaan taistelua. Ja kun he olivat saaneet meidän ruhtinaamme valtaansa, he polttivat kaupunkimme raakalaismaisesti, hävittivät Jumalten temppelit. Ja kaikkia asukkaita he kohtelivat julmasti, sillä he löivät kuoliaaksi ja veivät lapset ja naiset orjiksi. Lopuksi he nimittivät yhden joukostaan kuninkaaksi. Hänen nimensä oli Salatis, ja hän eli Memfiissä ja saattoi Ylä- ja Ala-Egyptin itselleen verovelvolliseksi ja perusti varuskuntia seuduille, jotka olivat siihen sopivimpia .. ja kun hän löysi kaupungin, joka soveltui hänen tarkoituksiinsa, joka sijaitsi Niilin varren itäpuolella Bubastiin luona, jota myös Avariiksi kutsuttiin, hän jälleenrakensi sen ja vahvisti sen muureilla ja miehitti 240 000 sotilaalla, jotka hän sijoitti sinne pysyvästi.'” Avariksen myöhempi nimi on Pi-Ramses, joka oli Israelin kansan Egyptin orjuudessa rakentamia kaupunkeja. Raamatun kertomus Joosefista ja Israelin oleskelusta osuu hyksoaikaan, mikä selittää miksi heidän oleskelustaan Egyptissä ei ole säilynyt tietoja. Faarao antaa Joosefin, varakuninkaan, ajaa lähinnä parhaissa vaunuissaan (1 Moos. 41:43), mikä merkitsee hyksos aikaa, sillä vasta hyksos-hallitsijat käyttivät Egyptissä juhlavaunuja seremonioissaan.

On arveltu, että Ramses II aikana Israelin heimot olisivat lähteneet pois Egyptistä Mooseksen johdolla, mutta tämä ei välttämättä pidä paikkaansa, koska Ramses II oli ominut jo aiempien faaraoiden muistomerkit omikseen, sillä monet näistä omituista rakennuksista ovat rakennetut jo vuosisatoja aiemmin ennen Ramses II aikaa. Strassburgilainen professori Pierre Montet löysi vuonna 1929 läheltä Sanin kalastajakylää Port Saidista 50 kilometriä lounaaseen sfinksejä, hautapatsaita ja rakennusten jäännöksiä, jotka kaikki oli varustettu Ramses II:n signumilla. Kyseessä oli jäännös Pi-Ramses-Meri-Amonista, Raamatun Ramsesin pakkotyökaupungista. Samoin kuin löydetystä Piitomista, niin täältäkin löytyi vilja-aittoja ja varastojen raunioita.

On löydetty papyruskirje, jossa todetaan: ”- – – Minä olen tullut Pi-Ramses-Meri-Amoniin ja huomaamaan, että se on ihmeellinen. Loistava kaupunki, jolla ei ole vertaistaan. Theban mukaisesti on sama jumala Ra sen perustanut. Oleskelu siellä merkitsee ihanaa elämää. Sen kedot tarjoavat kaiken hyvän runsautta. Päivittäin se saa tuoretta ravintoa ja lihaa. Sen lammikot ovat täynnä kaloja, sen laguunit ovat lintujen kansoittamat, sen niittytasangot vihreän ruhon peittämät, ja sen viljeltyjen kenttien hedelmillä on hunajan maku. Sen varastot ovat täynnä ohraa ja vehnää; ne kohoavat ylös taivaaseen saakka. On sipuleita, ruoholaukkaa, syötäväksi, myös granaattiomenoita, omenoita, oliiveja ja viikunoita hedelmäpuutarhoista. Kenkemen makeata viiniä, joka maistuu hyvälle kuin hunaja…”

Mooses syntyi Egyptin Goosenissa isälleen Amramille ja äidilleen Jookebedille, mitkä olivat Leevin heimoon kuuluvia. Moosekselle oli vanhemmat sisarukset, sisko Mirjam ja Aaron. Juutalainen historioitsija Josefus kertoo Mooseksen johtaneen voitokasta sotaretkeä Etiopiaa vastaan ja ottaneen puolisokseen Tharbis-nimisen etiopialaisen prinsessan. Tämä olisi tapahtunut Meroessa, missä Mooseksen sanotaan haudanneen egyptiläisen kasvatusäitinsä. Josefus korostaa, ettei faaraon tyttärellä itsellään ollut poikaa ja että Mooses oli kruununperillinen. Kun Mooses syntyi oli Israel ollut Egyptissä jo 400 vuotta. Josefuksen mukaan hänet pelastaneen faraon tyttären nimi oli Termutis, Eusebius taas esittää hänen nimekseen Merris. Nestorin kronikassa (WSOY 1994) faaraon tyttären nimi on Fermufi.

Hatshepsutin (hallitsi 1479-1425 eKr.) oli faarao Thutmosis I:n ja kuningatar Ahmosen tytär. Äitinsä puolelta Hatšepsut oli Amoses I:n Egyptin vapauttajan tytär. Hän avioitui velipuolensa Thutmosis II:n kanssa ja sai kaksi tytärtä. Thutmosis II kuoltua Hatshepsutin nousi sijaishallitsijaksi ja kruunautti itsensä faaraoksi, mutta otti puolisokseen nuoremman velipuolensa Thotmes III:n ja lähetti tämän suorittamaan papinpalvelusta erääseen temppeliin. Hän pystytti Karnakin temppeliin 30 metriä korkeat obeliskit. Niiden laivauksen Assuanin graniittilouhoksilta Thebaan hän kuvautti Deir el Bahrin temppeliin. Temppelin tuli muistuttaa Puntin jumalanmaan ihmeitä, mirhaa, suitsukkeita, eläviä mirhapuita, elektronia, norsunluuta, paviaaneja, panttereita ja lihakarjaa. Matkat Puntiin olivat lähes arkipäiväisiä tapahtumia, joista ensimmäinen matka aloitettiin kesällä 1493 eKr. Hatšepsut käski ministerinsä ja suosikkinsa Senmutin rakentaa temppeli Thebeen, nykyisin Deir el-Bahriksi nimettyyn laaksoon, joka on Niilin vasemmalla rannalla vastapäätä Luxoria. Hän halusi rakentaa Amon-Ralle uuden Puntin ja kirjoitutti: ”Olen tehnyt hänelle Puntinmaan hänen omaan puutarhaansa. Se on kyllin suuri hänen vaeltaa siellä.” Karnakin temppeliin hän rakensi punaisen kappelin, jonka kvartsiittiseinät koristettiin erittäin hienoin reliefein. Ne kuvaavat faarao Hatsepsutia uhritoimituksissa ja muissa temppelin seremonioissa. Hieroglyfiteksti on osittain tuhoutunut, muta siitä voi lukea: ”Kuningatar Makara (tämä on eräs Hatšepsutin monista nimistä) teetti tämän isänsä Amon-Ran kunniaksi. Yksikään tämän maan kuningas ei ole koskaan suorittanut mitään vastaavaa. – – Valtavan suuri jumalien maa – – jonka egyptiläiset tunsivat vain kuulopuheiden perusteella. – – Suitsuketta otetaan mielin määrin ja lastataan laivoihin kuten halutaan. – – Puntinmaan asukkaat eivät tietäneet mitään Egyptistä. – – Kuninkaan lähettiläs ja hänen soturinsa pystyttivät telttansa pengermäisen balsamivuoren läheisyyteen Puntinmaassa, joka sijaitsee kahden puolen merta, ottaakseen siellä vastaan maan hallitsijan. He kestitsivät asukkaita Tameran maasta (Egyptistä) tuoduilla leivillä, oluella, viinillä, lihalla ja kuivatuilla hedelmillä, kuten kuninkaan hovi oli heitä käskenyt – – Puntin hallitsija tuli suuren meren rantaan ja luovutti veronsa – – Laivat lastattiin täyteen Puntinmaan ihmeellisiä tuotteita, jumalien maan monia kallisarvoisia puulajeja. Niihin lastattiin suuret määrät hyväntuoksuista pihkaa ja tuoretta suitsuketta, puuta, ebenholtsia, norsunluuta, Amun puhdasta kultaa, hyväntuoksuista puuta, kesiittipuuta, ahem-suitsuketta, pyhää pihkaa, silmäväriä, koirannaama-apinoita, pitkähäntäapinoita, koiria ja lisäksi leopardinvuotia ja alkuasukkaita lapsineen.” Hieroglyfit kertovat myös Puntinmaan hallitsijoiden nimet Perehu ja Eti, jotka on kuvattu lihaviksi.

Katso lisätietoja… http://www.museoegizio.it/en/

Raamatussa puhutaan vastaavanlaisena paikkana Oofirista, josta Aapeli Saarisalon sanakirjasta lainaus: ”Maa, josta tuotettiin Juudaan puhdasta kultaa (2. Aik. 8:18; Job 22:24; Ps. 45:9; Jes. 13:12). Sitä tuotiin suurissakin erissä (1. Aik. 29:4) yhdessä kallisarvoisen santelipuun (1. Kun. 10:11) sekä hopean, norsunluun ja kahden apinalajin (ei riikinkukkojen) (1. Kun. 10:22) ynnä jalokivien kera (2. Aik. 9:10). Oofirin tavaraa toivat Salomon laivat Akaban lahden satamaan (1. Kun. 22:48). Matka Oofirista Akaban lahden perukkaan vaati ”kolme vuotta”, ts. yhden koko vuoden ja osan kahdesta muusta vuodesta. Tel-Avivin läheisestä asutuskummusta, joka sijaitsee Jarkon-joen suussa ja on toiminut Jerusalemin satamana, kaivettiin 1946 ostrakon, josta luemme ”Oofirin kultaa Beet-Hooronia varten 30 sikliä”. Tämä on Salomon jälkeiseltä ajalta. Oofiria voidaan sijoittaa nykyiseen Somalimaahan (egyptiläisten Punt), joka tuotti suitsukkeita, mirhaa ynnä myös edellä lueteltuja Oofirin tavaralajeja. Hieronymus ja Septuaginta sijoittivat Oofirin Intiaan. Kaikki mainitut kauppatavarat ovatkin Intiassa yleisiä. Jo toiselta vuosituhannelta eKr. tunnemme vilkkaan meriliikenteen Intiasta Arabiaan ja Persian lahteen. Lähes 100 km pohjoiseen Bombaystä sijaitsee muinainen satamakaupunki Upara, joka voi olla samaa sanajuurta kuin Oofir.”

Hatshepsutinin kuoleman jälkeen faarao Thutmosis III, joka oli Thutmosis II:n ja sivuvaimon kanssa saatu poika. Thutmosis III tärveli useita muistomerkkejä ja poistatti niistä Hatshepsutinin nimen. Helsingin Sanomissa oli 28.6.2007 artikkeli ”Dna-jälki paljasti muumion kuningatar Hatshepsutiksi”. Kuningatar Hatshepsutin oli yksi harvoista Egyptin harvoista naisfaaroista, joka hallitsi vuosina 1503-1482 eKr. Hatshepsutimen muumio on löydetty Egyptin kuninkaiden laaksosta 1903, joka jätettiin tunnistamattomana paikan päälle vuosikymmenten ajaksi. Kaksi kuukautta sitten muumio tuotiin Kairon egyptiläiseen museoon tutkimuksiin, jossa Zahi Hawass on sataprosenttisen varmoja muumion henkilöllisyydestä. Hatshepsuttimen isoäiti oli Amos Nefreteri. Brittiarkeologi Joyce Tyldesley on kirjoittanut kirjan ”Hatchepsut – The Female Pharaoh”.

Kaukana etelässä, Sudanin (Kuus) aavikolla sijaitsee Solebin iso juhlatemppeli, jonka Amenofis III pyhitti Amen-jumalalle. Pylvässalissa pylväät on koristettu Aasian ja Afrikan orjuutettujen kansojen nimillä. Amenofis III:n valtavan isosta hautakappelista on jäljellä vain suunnattomat patsaat, kaksi Memnonin kolossia.

Ekhnaton eli Amenhotep IV (Amenofis IV, jonka isä oli faarao Amenofis III ja äiti kuningatar Teje. Kuningatar Teje oli luultavasti nubialaisen maalaisaatelisen Jujan ja Tujun tytär. Näin toimiessaan faarao oli rikkonut uskonnollista traditiota vastaan) hallitsi 18. dynastian vuosina 1352-1336 eKr. Tieteen Kuvalehdessä nro 10/2008 oli juttu Tejestä: ”Egyptin mahtinaisen patsas on lujaa tekoa, kuningatar Tejen veistos kesti tulvat ja maanjäristykset”. Tejen kunniaksi on pystytetty lukuisia patsaita. Yksi niistä löydettiin Luxorista Niilin länsirannalta, joka on 3,6 metriä korkea ja löydettiin Tejen puolison farao Amenofis III:n kuolintemppelin raunioista. Teje eli 1398-1338 eKr. Tejellä oli poikkeuksellisen suuri valta sekä puolisonsa että poikansa Akhenatenin hallituskaudella. Ekhnaton pyrki uudistamaan uskontoa siten, että auringon palvonnan sijaan palvottaisiin säteilevää Jumalan valoa. Akhenaten eli Ekhnaton päätti viidentenä hallitusvuotenaan muuttaa pois Karnakista uuteen pääkaupunkiin, jolle hän antoi nimen Akhetaten eli aurinkohorisontti, jonka nykyinen nimi on Tell el- Amarna. Ekhnatonin puoliso oli Nefertiti, eikä hänkään ollut kuninkaallista sukua. Ekhnaton otti puolisokseen kolmannen tyttärensä Ankhsenpaatonin, joka oli luultavasti 11-12 vuoden ikäinen. Avioliitot läheistä sukua olevien kesken on kielletty Mooseksen laissa Raamatussa 3 Mooses 18:17 ja 3 Moos. 20:14, 17, 21.

Ekhnaton haudattiin todennäköisesti Ekhnatoniin josta on löytynyt hänen sargofaginsa sirpaleita. Ekhnatonin kuoltua kaikki rakennustoiminta keskeytettiin ja kaupunki hylättiin. Ekhnatonin kuolinvuosi oli faarao Tutankhatonin ensimmäinen vuosi hallitsijana, joka kuoli 19 vuotiaana. Ankhsenamon avioitui Tutankhamonin kanssa ja hänen kuoltua hovimies Ejen kanssa. Armas Salosen ja Rostislav Holthoerin kirjassa ”Egypti ja sen kulttuuri” Otava todetaan näin: ”Vuonna 1906 Kuninkaiden laaksosta löydetty kuninkaallinen häpäisty arkku, jonka luultiin Akhenatenille kuuluneeksi, on osoittautunut Kijan arkuksi. Nuoreen tyttöön silmittömästi rakastunut kuningas teki hänestä kanssahallitsijan, Neferetitin jäädessä vanhassa palatsissaan eristettynä tapahtumien taustalle… Neljä vuotta sai Kija pitää kuninkaansa. Kun Akhenaten yllättäen kuoli jäi hän täysin edeltäjänsä ja kilpailijattarensa armoille, joka vaati takaisin kadotettuja oikeuksiaan. Hän syrjäyttää Kijan ja julistautuu hallitsijaksi muuttaen Neferneferutaten-Neferetiti nimensä Neferreneferuaten-Semenkharaksi ja ryhtyy vainoamaan Kijan muistoa… Kijan henkilöllisyys paljastui vasta vuonna 1965. Ennen kuolemaansa kuningatar kuitenkin nimitti tyttärensä Ankhesenpaatenin (myöhemmin Ankhesenamen) seuraajakseen naittamalla hänet el-Amranassa syntyneelle ylimyslapselle. Hänen nimensä oli Tutankhaten, mutta noustuaan yhdeksänvuotiaana valtaistuimelle hän muutti sen Tutankhamuniksi… Kauan ei Tutankhamun saanut elää. Hän kuoli n. 10 vuotiaana ja 18. dynastia sammui koska hänelläkään ei syntynyt poikalasta.”

Eräästä El Amarnan haudasta on löydetty Atonin kunniaksi tehty temppelihymni. Kaikki viittaa siihen, että Ekhnaton olisi sen sepittänyt. Tämä hymni on ilmeistä sukua psalmille 104. Faarao Ekhnaton oli saanut Jerusalemin ruhtinaalta seuraavan viestin: ”Tietäköön kuningas, että kaikki maat sortuvat ja että minua vastaan vallitsee viha! Niinpä huolehtikoon kuningas maastansa! Gazri, Askalon ja Lakis ovat antautuneet heprealaisille ja antaneet heille ruokaa, öljyä ja kaikkea mitä he tarvitsevat. Lähettäköön siis kuningas sotajoukkoja taistelemaan niitä kansoja vastaan, jotka ovat menetelleet häpeällisesti kuningasta, minun herraani vastaan!” Tämä merkitsisi sitä, että Israel olisi jo tehnyt Exoduksen Egyptistä, ehkä ennen Hyksoskautta 1650-1544 eKr. Josefus toteaa, että tuntemattomaan rotuun kuulunut kansa tuli Egyptiin idästä. Taisteluitta se tunkeutui maahan tuhoten temppeleitä ja polttaen kyliä. Sen kuninkaan nimi oli Salitis ja hän pani koko Egyptin verolle. Hän perusti linnoitetun pääkaupungin Avariksen. Josefus kutsuu tätä salaperäistä rotua hyksos nimellä. Mika Waltari on kirjoittanut historiallisen romaanin Egyptistä ”Sinuhe Egyptiläinen” faarao Ekhnatonin ajasta.

Pohjois-Syyrian Ras Samrasta on löydetty muinaisen Ugaritin savitaulutekstit, jotka ovat samalta kaudelta Tell el-Amarnasta (Keski-Egyptistä Niilin itäpuolelta) vuosina 1887-88 kiilakirjoitustekstit. Amarna-tekstit ovat suureksi osaksi Palestiinan-Syyrian alueen ruhtinaiden ja virkamiesten kirjeitä faarao Amenhotep III ja IV:lle (Ekhnatonille. Amarna-kirjeissä käytetään Amenhotep III:sta nimeä Nimmuria ja Ekhnatonista Napkhuraria. Kirjeiden kieli oli sen ajan diplomaattikieltä eli akkadia (Baabelin-Assyrian kieli). Amarne-kirjeet on käännetty englanniksi S. A. B. Mercerin toimesta ja kirjan nimi on ”The Telil el-Amarna Tablets”, Toronto 1939.

Haremhab oli kenraali ja ylipäällikkö, sekä myöhemmin 18. dynastian viimeinen kuningas. Ejen kuoltua hän nousi valtaistuimelle ja ryhtyi kohentamaan maan poliittista ja sotilaallista tilaa. Hän vainosi Aton-harhaoppia ja sen alkuunpanijaa Ekhnatonia ja hänen muistoansa pyyhkimistä pois historiasta. Hän avioitui ilmeisesti Mutnedzemetin kanssa saadakseen valtaistuimelle nousulleen edes laillisuuden häivän ja solmiakseen siteet dynastiaan. Mutnedzemetin isä oli luultavasti Eje, joka itsekkin oli laiton hallitsija.

Nicholas Reevesin kirjasta ”Muinaisen Egyptin aarteet – Tärkeimmät löydöt vuosi vuodelta” (Otava ) sivulta 95: ”1896: Israel-steele ’Annoin kaivaa maan pois alapuolelta ja tuin steelen kivien varaan, niin että sen alle saattoi ryömiä… [Wilhelm Spiegelberg] makasi siellä yhden iltapäivän jäljentämässä ja tuli ulos sanoen: ’Siellä on monien syyrialaistenkaupunkien nimiä ja yksi, jota en tunne, Isirar. Sehän on Israel, minä sanoin. Niinpä onkin ja kyllä pastorit nyt riemastuvat, kuului vastaus.’ (W. M. Flinders Petrie) ’Israel on hävitetty! Sen siementä ei enää ole!’ Tämä eeppinen teksti löytyy nk. Israel-steelestä (Kairo CG 34025), mustasta, lähes viisi tonnia painavasta graniittimonumentista, jonka Flinders Petrie kaivoi vuonna 1896 esiin Merenptahin hautatemppelistä Thebassa. Kyseessä on ainoa egyptiläisistä teksteissä löytynyt viittaus Israelin heimoon (israelilaiset mainitaan faraon 5:tenä hallitusvuonnaan kukistamien kansojen joukossa), ja sellaisena se herätti runsaasti mielenkiintoa raamatuntutkijoiden keskuudessa. Toinen versio asiakirjasta sijaitsee Karnakissa salahaudan (cachette) pihalla. Merenptahin teksti kirjoitettiin alun perin 18. dynastian Amenofis III:sta varten sata vuotta aikaisemmin tehdyn steelen takapuolelle. Tämän aiemman kuninkaan hautamonumentti ja siihen liittyneet rakenteet Kom el-Heitanissa tarjosivat runsaasti rakennusmateriaalia Merenptahin rakennuttaessa omaa hautatemppeliään. Tätä temppeliä tutkiessaan Horst Jaritz ja Sveitsin Kairon arkeologinen instituutti ovat viime vuosina kaivaneet esiin useita suurenmoisia kalkkikivireliefejä, jotka esittävät paitsi Amenofis III:ta myös Hatsepsutia, Thutmosis III:ta, Thutmosis IV:tä ja Amenofis IV:tä (Akhenaten). Reliefejä oli käytetty mm. toisen pylonin täytteenä.”

Paul Hermannin kirjassa ”Suuntana tuntematon” (Gummerus 1956) kerrotaan ”Seti II:n aarrekammion kolmesta pohjoismaista peräisin olevasta pronssimiekasta 13. vuosisadan lopulta eKr. on tavattu lyöty faaraon merkki. Saksalainen arkeologi Friedrich Behn on hiljattain jälleen viitannut siihen, että kyseessä ei saattane olla mikään sattuma ja että Egyptin ja kaukana sijaitsevan Pohjolan väliset suhteet ’tuskin rajoittuivat muutamiin aineellisiin seikkoihin'”.

Ramses I:n poika oli Sethos I:n, joka rakennutti lähelle Tanista uuden pääkaupungin Perramessen. Ramses II eli n. 1301-1235 eKr. Ramses II:n lukuisista pojista järjestyksessä kolmastoista Merenptah (1224-1214 eKr.) nousi valtaistuimelle isänsä kuoltua. Merenptah siirsi pääkaupungin Deltasta Memfikseen. Vuonna 1219 eKr. libyalaiset hyökkäsivät akhaialaisten ja lyykialaisten kanssa Deltaan, mutta Merenptahin onnistui suurin ponnistuksin käännyttämään maahantunkeutujat. Muistokivessä, jonka Merenptah pystytti voiton muistoksi mainitaan Israel voitettujen heimojen joukossa.

Torinon papyrus laadittiin mahdollisesti Ramses II:n hallituskaudella. Papyrus on saanut nimensä Torinon egyptiäisestä museosta. Torinon papyrus on merkittävä koska se luettelee kaikki hallinneet kuninkaat. Torinon papyruksessa on mainittu myös hyksokuninkaat.

Armas Salosen kirjassa Itämaisia hallitsijoita ja kansanjohtajia WSOY 1956 mainitaan, että farao Meneftahin (1225-1215) on säilynyt faraon voittoja ylistävä runo, joka on hakattu niin sanottuun Israelin kiveen faraon kuolintemppelissä Thebassa, jossa sanotaan: ”Vangiksi otettu on Askelon, vallattu Geser, Jenoam tuhottu, Israel – sen kansa on vähissä, ei siementä ole enää, Syyriasta on tullut Tamerin leski.”

Egyptin kuolleitten kirjan maalauksessa vuodelta 1300 eKr. voi nähdä kuinka Huneferin sydän punnitaan molempien totuuksien salissa. Vainaja ohjattiin saliin, jossa hänen sydämensä punnitaan totuuden vaa’alla vastapainonaan totuuden sulka. Vainajalle epäedullisen punnituksen sattuessa sekasikiö nielaisee ikuiseen kadotukseen. Maalauksen ylälaidassa vainaja nähdään rukoilemassa jumalallisen valamiehistön jäseniä. Kristinuskossa ihminen pelastuu uskomalla Jeesukseen syntiensä sovittajana ristillä, sillä hän pelastuu armosta, koska sijainen otti hänen tuomionsa kantaakseen ja maksoi koko syntivelan.

Luukkaan evankeliumissa 16:19-31, Jeesus kertoo rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta. Rikkaan miehen ainoa ongelma ettei hän uskonut Jumalan sanaan Raamattuun, eikä rikkaus: ”Oli rikas mies. Hänen vaatteensa olivat purppuraa ja hienointa pellavaa, ja päivästä päivään hänen elämänsä oli pelkkää ylellisyyttä ja juhlaa. Mutta hänen porttinsa pielessä virui köyhä Lasarus, täynnä paiseita. Köyhä olisi nälkäänsä halunnut syödä niitä ruokapaloja, joita rikkaan pöydältä putoili. Koiratkin tulivat siihen ja nuolivat hänen paiseitaan. ”Sitten
köyhä kuoli, ja enkelit veivät hänet Abrahamin huomaan. Rikaskin kuoli, ja hänet haudattiin. Kun hän tuonelan tuskissa kohotti katseensa, hän näki kaukana Abrahamin ja Lasaruksen hänen rintaansa vasten. Silloin hän huusi: ’Isä Abraham, armahda minua! Lähetä Lasarus tänne, että hän kastaisi sormenpäänsä veteen ja vilvoittaisi kieltäni. Näissä liekeissä on kauhea olla.’ Mutta Abraham sanoi: ’Muista, poikani, että sinä sait eläessäsi hyvän osan, Lasarus huonon. Nyt hän saa täällä vaivoihinsa lohdun, mutta sinä saat kärsiä tuskaa. Sitä paitsi meidän välillämme on syvä, ylipääsemätön kuilu, niin ettei täältä kukaan voi tulla teidän luoksenne, vaikka tahtoisikin, eikä sieltä pääse kukaan kuilun yli meidän puolellemme.’ Rikas mies sanoi: ’Isä, minä pyydän, lähetä hänet sitten vanhempieni taloon. Minulla on viisi veljeä – hänen pitäisi varoittaa heitä, etteivät hekin joutuisi tähän kärsimyksen paikkaan.’ Abraham vastasi: ’Heillä on Mooses ja profeetat. Kuulkoot heitä.’ ’Ei, isä Abraham’, mies sanoi, ’mutta jos joku kuolleiden joukosta menisi heidän luokseen, he kääntyisivät.’ Mutta Abraham sanoi: ’Jos he eivät kuuntele Moosesta ja profeettoja, ei heitä saada uskomaan, vaikka joku nousisi kuolleista.'”

Rostislav Holthoer:n kirjassa ”Muinaisen Egyptin kulttuuri” Otava 2005 mainitaan: ”Kun Herihor (Amen-Ra-jumalan ylipappi myös) hallitsi Thebessä, Smends-niminen libyalainen perusti Taniksessa 21. dynastian. Maan hallinto oli jakaantunut kahteen osaan, ja alkoi kolmas välikausi (1080-712 eKr.)… Niistä käytetään myös yhteistä nimeä libyalaiskausi, koska niiden kuninkaat Psusennes, Sosenk (=Raamatun Sisak), Osorkon ja Takelot ym. olivat libyalaisia myös nimiltään.”

Vuonna 608 eKr. faarao Neko II (610-595 eKr.) valloitti Palestiinan lyhyeksi aikaa Egyptille, mutta kolme vuotta myöhemmin hän menetti sen Nebukadressar II:lle. Näinä vuosina Egyptiin tuli maahanmuuttajia Elefantineen, josta on löydetty valtaisat määrät asiakirjoja. Niistä ilmenee, että juutalaisilla oli Elefantinen saarella Jehun temppeli, jolle he maksoivat kymmenykset.

Persia alisti Egyptin valtaansa 525 eKr, ja Aleksanteri Suuri valloitti sen 332 eKr. Ptolemaios-suvun ansiosta Egyptistä tuli hellenistisen kulttuurin keskusalue. Octavianus (Augustus) liitti Egyptin Roomaan voitettuaan Kleopatran 31 eKr. Rooman jaossa 395 jKr. maa joutui Bysantille. Vuoden 640 vaiheilla arabit ( Ismael, Abrahamin poika, Raamatun henkilö. Ismael oli VT:n mukaan Abrahamin ja egyptiläisen orjattaren Hagarin poika ja arabialaisten kantaisä.

Arabialaiset, arabit, nimitys, jolla nykyään tarkoitetaan kaikkia arabian kieltä puhuvia kansoja. Alkujaan ja usein vielä nykyäänkin nimitystä arabialaiset on käytetty vain Arabian niemimaan asukkaista, mutta vähitellen monet erilaiset kansanainekset alkoivat nimittää itseään arabialaisiksi. Näitä liitti toisiinsa sama yhteiskuntajärjestelmä, jonka perustana olivat yhteinen kieli ja uskonto, islam.) valloittivat Egyptin, minkä jälkeen arabian kieli ja islamilaisuus vähitellen omaksuttiin koko maassa. Mamelukit, turkkilaisista henkivartiosotilaista lähtöisin ollut sulttaanidynastia, piti Egyptiä vallassaan 1250–1517, ja 1500-luvulta 1800-luvulle maa oli osmanien valtapiirissä. Turkin vallan loppuaikoina kediivit olivat varsin itsenäisiä. Niinpä ranskalaiset saivat rakentaa Suezin kanavan (1869), jonka omistukseen britit pääsivät.

Meesan kapina (n. 852 eKr.) on Raamatun tapahtumia, joista on säilynyt tietoja Raamatun ulkopuolisissa lähteissä. Diibonista löydetystä muistokivessä oleva mooabin kielellä kirjoitettu teksti sisältää selostuksen Meesa kuninkaan voitoista ja urotöistä, jotka luetaan hänen jumalansa Kemosin ansioksi. Meesa kertoo ensin Omrin ja tämän pojan hallituskaudesta, jolloin Mooab oli Israelin vallan alaisena ja kuvailee sitten maansa katkeraa vapautustaistelua. Kerskailtuaan voitoistaan sekä julmuudestaan vihollisiaan kohtaan Meesa ylistää sitä siunausta, jonka on tuottanut maalleen, luettelee rakentamansa kaupungit, pystyttämänsä portit ja tornit, kaivamansa sisternit ja rakentamansa maantiet.

Tel Danista Pohjois-Israelista vuonna 1993 löytyneessä piirtokirjoituksessa mainitaan mm. Israelin kuningas sekä Daavidin huone. Kirjoitus on hakattu basalttiin aramean kielellä n. 850 eKr.

Assyrian kuningas Salmanassar III:n (859-824 eKr.) mustassa obeliskissa Salamanassar kuvataan ottamassa vastaan alamaisuuttaan osoittavan Israelin kuningas Jeehun tuomaa pakkoveroa v. 841 eKr. Nuolenpäätekstissä kuvan reunalla sanotaan ”Jeehu, Omrin poika”, vaikka todellisuudessa Jeehu oli vallananastaja eikä kuulunut Omrin sukuun.

Dareioksen palatsin läntisiin portaisiin Persepoliissa on tehty piirtokirjoitus, jonka on saanut aikaan Artakserkses III (359-338 eKr.). Se on tehty vanhalla persialaisella nuolenpääkirjoituksella ja niitä reunustavat ruhtinaat ja arvohenkilöt piirtokirjoitusta, joka ilmoittaa kuninkaan arvonimet ja hänen esi-isänsä, sekä hän on rakennuttanut portaat.

Vuonna 1882 britit miehittivät Egyptin, josta 1914 tuli Turkin tunnustama Ison-Britannian protektoraatti. Veristen levottomuuksien jälkeen Iso-Britannia purki suojelusopimuksen 1922 ja tunnusti kuningaskunnaksi julistautuneen Egyptin, mutta jätti kuitenkin joukkoja maahan. Brittien valta päättyi 1936, jolloin Fuad I:n seuraaja Faruk nousi valtaistuimelle. Yli sata vuotta sitten Egyptin Oksyrynkhoksesta löytyi antiikin ajan kaatopaikalta valtava määrä papyruksen riekaleita. Uuden tekniikan avulla niistä on saatu esiin tekstejä, joita tähän asti ei ole pystynyt lukemaan. Joukossa on katkelmia antiikin kadonneista teoksista.

Qumranin Kuolleenmeren luoteisrannikon vuoristossa olevista raunioista, jossa Jeesuksen syntymän aikoihin sijaitsi essealaisten luostarimainen keskus ja jonka luolista vuonna 1947 alkaen löytyi suuri joukko raamatullisia käsikirjoituksia ja muita juutalaisia uskonnollisia tekstejä.

Kansainvaellukset

kansainvaellukset, eli kansojen siirtymiset uusille asuma-alueille parempien toimeentulomahdollisuuksien hankkimiseksi. Muuttava kansa oli usein ollut riippuvaisempi luonnonoloista kuin se kansa, jonka maahan on muutettu. Historiallisesti merkittäviä ovat olleet mm. kelttien, germaanien, slaavien, arabien ja mongolien vaellukset. Myös viikinkiretket voidaan lukea kansainvaelluksiin. Usein kansainvaelluksilla tarkoitetaan nimenomaan germaanien suuria vaelluksia Euroopassa 300-luvun lopulta 500-luvun lopulle.

Silkkitie

Länsi- ja Keski- Aasia Kiinaan saakka on ikimuistoisista ajoista asti ollut karavaaniliikenteen aluetta. Kiinasta Iraniin ja Syyriaan johti muinoin kuuluisa silkkitie. Silkkitie on muistona myös Kiinan ja Rooman muinaisesta kaupankäynnistä. Arabeja suvaitsemattomat turkkilaiset saivat vallan Välimeren itä-rannikolla Bagdadin kalifin kukistuttua mongolihyökkäykseen. Tällöin katkesivat vanhat aasialais-eurooppalaiset kauppasiteet, joita Italian kauppakaupungit olivat antiikin aikojen jälkeen jatkaneet asioimalla Intiasta ja Kiinasta karavaanitietä (silkkitie) tavaroita tuoneiden arabialaisten kanssa.

Raamatussa mainitaan silkin kuuluneen maailmankaupungin (Baabelin, Rooman) aarteisiin. On tunnettua, että Rooman ylimystönaiset mielellään pukeutuivat silkkiin, joka tuotiin Kiinasta härkäkaravaaneilla. Vanhaa Lähi-Idän ja Kiinan yhdystietä nimitettiin tämän vuoksi ”Silkkitieksi” Kiinan hallitsijahuoneena oli Tang dynastia (618-907 jKr.). Sitä pidetään yhtenä kiinalaisen sivilisaation huippukohtana. Tang-dynastia oli valloittajadynastia, joka ulotti Kiinan rajat jälleen kauaksi Keski-Aasiaan. Myös kaupalliset yhteydet länteen olivat vilkkaat Silkkitiellä. Silkkitietä saapui Kiinaan uusia musiikkimuotoja, tanssityylejä, soittimia, tapoja ja muotoja.

Marco Polo (1254–1324), venetsialainen kauppias ja tutkimusmatkailija. Marco Polo lähti 1271 isänsä Niccolòn ja setänsä Maffeo Polon mukana kauppamatkalle Mongoliaan, ja he saapuivat mongolien suurkaanin, Kublai-kaanin, luo 1275. Marco Polo saavutti kaanin suosion ja teki tämän palveluksessa useita matkoja eri puolille Etelä-Kiinaa ja tutustui myös Burmaan, Annamiin ja Intiaan. Polot palasivat meritse Kaakkois-Aasian ympäri Persiaan ja sieltä maitse Venetsiaan 1295. Jouduttuaan 1298 meritaistelussa genovalaisten vangiksi Marco Polo vankilassa saneli vankitoverilleen Rustichellolle kuuluisan matkakertomuksensa, joka on julkaistu useilla kielillä, suomeksi 1957 nimellä Marco Polon matkat. Hänen kertomuksensa Kiinan mahtavuudesta sekä kaukaisten kansojen oloista ja tavoista muodostavat ainutlaatuisen keskiajan historian lähteen.