Pohjois-Amerikan Intiaanit

Pohjois-Amerikan intiaanit

Reino Kero on kirjoittanut hyvän kirjan intiaaneista ”Intiaanien Amerikka” (Otava 1986) Fintiaanien mailla niminen kirja (Katja Kettu, Meeri Koutaniemi ja Maria Seppälä) on tuonut julkisuuteen suomalaisten ja intiaanien yhteiselon Minnesotan, Michiganin ja Wisconsinin alueella. Helsingin Sanomissa 16.8.2016 B11 oli juttu Fintiaaneista ”Lyz Jaakola on fintiaani – hän on amerikansuomalaisten ja intiaanien sukua”. Tekstissä mainitaan, että Jaakolan suku tuli Minnesotaan 1880-luvun loppuvuosina, jossa 1920-luvun alusta lähtien Lake Superiorin ympäristön anishinaabe-intiaanit ja suomalaiset olivat solmineet avioliittoja keskenään…”

Jouluna 2007 vierailimme Amerikan kansallissankareiden Lewis & Clark National historical parkissa, jonne oli rakennettu linnake uudelleen kuten se oli vuonna 1805 Lewisin ja Clarkin aikoihin. Vierailimme lähellä Seattlea Auburn High Schoolissa Cowlitz intiaaniheimon POW-WOW:ssa, jossa oli intiaanien seremoniaalista laulua ja soittoa. Intiaanit tarjosivat kaikille osallistuneille ilmaisen ruuan.

Keitä ovat Pohjois-Amerikan intiaanit? Amerikan alkuperäisväestö eskimoiden ja aleuttien ohella. Nimitys intiaanit johtuu siitä luulosta, että Kolumbuksen löytämä maa oli Intia. Intiaanit ovat mahdollisesti vaeltaneet Aasiasta Beringinsalmen tai sen paikalla olleen kannaksen kautta 2–3 vaiheessa pitkän ajanjakson kuluessa. Intiaanit on yleisesti luettu mongolidiseen päärotuun. Kielellisesti intiaanit jaetaan yli sataan ryhmään. Intiaanien alkuperäiskulttuurit olivat moninaiset, metsästäjä- ja keräilijäkansoista korkeakulttuureihin. Intiaaneja on arvioitu olleen eurooppalaisten tullessa 15–25 miljoonaa henkeä, eräiden tutkijoiden mukaan jopa yli 60 miljoonaa henkeä, valtaosa heistä Latinalaisen Amerikan vuoristomaissa. Nykyään intiaaneja lienee 30–40 miljoonaa henkeä, valtaosa Latinalaisessa Amerikassa. Laajalla alueella pitkien ajanjaksojen kuluessa tapahtuneet vaellukset johtivat suuriin eroavuuksiin intiaanikansojen välillä.

Pohjois-Amerikan itäosan intiaanit viljelivät kuokkaa käyttäen metsään raivaamiaan peltoja. Kanadan intiaanit elivät lähinnä metsästyksellä, länsirannikon luoteisintiaanit kalastuksella. Pohjois-Amerikan lounaisosassa kukoistivat pueblointiaanien ja yumain kehittyneet maanviljelykulttuurit. Kalifornian intiaanit elivät metsästyksellä ja keräilyllä. 1700-luvulla syntyi preeriaintiaanien kulttuuri, jolle oli tunnusomaista hevosen käyttö biisoninmetsästyksessä. Pohjoisamerikan intiaanien uskonto oli yleisesti animistinen, ja heidän toimintayksikkönään oli tavallisesti kyläheimo, jonka päällikön valta oli vähäinen. Keski-Amerikassa ja Etelä-Amerikan vuoristoissa syntyi korkeakulttuureja, joille olivat ominaisia kiviset temppelit ja palatsit sekä kehittynyt yhteiskunnallinen ja uskonnollinen järjestelmä; tunnetuimpia ovat asteekkien ja mayain kulttuurit sekä Inkavaltio. Metsien ja savannien intiaanit olivat yleensä maanviljelijöitä (mm. maniokkia ja maissia viljeltiin). Nykyään Itä-Brasilian kuivilla ylängöillä sekä etelässä Patagoniassa ja Tulimaassa intiaanit harjoittivat pyyntielinkeinoja ja keräilyä. Maanviljely oli kaskeamiseen perustuvaa kuokkaviljelyä, ja metsästys ja kalastus olivat tärkeitä sivuelinkeinoja. Etelä-Amerikan alangoilla intiaanit elivät pieninä kyläheimoina, joiden päälliköillä oli niukasti valtaa.

Otavan Suuressa Ensyklopediassa sivulta 2131 lainaus: ”Onondaga-heimoon kuuluva Hiawatha loi ns. irokeesiliiton, johon hän sai mukaan onondagat, senecat, oneidat, cayugat ja mohawkit. Myöhemmin myös tuscarorat yhtyivät liittoon. Samalla kun jokainen heimo säiytti sisäisen autonomiansa, liitto suojeli niitä vihollisheimoja vastaan. Mahtavana nlmana oli liittää kaikki intiaaniheimot liittoon ja toteuttaa suuri rauha. Liitosta muodostui kuitenkin vähitellen sotilasliitto ympäröiviä heimoja vastaan. Britit liittoutuivat irokeesien kanssa ja ranskalaiset huronien, liiton vastustajien kanssa. Yhdysvaltojen vapaussodassa osa irokeeseista liittyi itsenäisyystaistelijoiden riveihin ja irokeesiliitto hajosi…”

Fackta tietosanakirjasta lainattua: ”Intiaanikielet poikkeavat toisistaan hyvin paljon rakenteeltaan ja erityisesti sanastoltaan. Pohjois-Amerikasta katsotaan löydetyn yli 50 erillistä kielikuntaa (tärkeimmät algonkin, irokeesi, sioux, muskogee, caddo, yuma, salish ja athabasca) ja Latinalaisesta Amerikasta saman verran (tärkeimmät uto-aztekki, maya, chibcha, quechua, aymará, karibi, arawak, tupi-guaraní, ge ja guaycurú). Kielikuntia on yritetty yhdistää laajemmiksi ryhmiksi, mutta tulokset ovat hyvin kiistanalaisia. Lukuisat intiaanikielet ovat vuosisatojen kuluessa sammuneet, ja pääosa jäljellä olevista on uhanalaisia.”

Cherokeet, tšerokeesit, irokeesin kielikuntaan kuuluva intiaanikansa, alkujaan Appalakkien vuoriston eteläosassa Yhdysvalloissa. Cherokeet sopeutuivat 1700-luvun lopulta alkaen nopeasti angloamerikkalaiseen kulttuuriin. Heidät siirrettiin 1838–39 Oklahoman alueelle, ja vain rippeitä säilyi Pohjois-Carolinassa. Cherokeeintiaaneja on nykyään yli 100 000 henkeä. 1800-luvun alussa cherokeesit saivat aapisen ja laativat itselleen oman perustuslain. Valkoiset eivät pitäneet cherokeesi-valtion perustamisesta, ja Yhdysvaltain presidentti Andrew Jackson päätti siirtää cherokeesit länteen. Muuton aikana kyynelten tietä pitkin 1838 neäljäsosa cherokeeseista kuoli kylmään, nälkään ja rasituksiin.

Irokeesi, pohjoisamerikkalainen intiaanien kielikunta, johon kuuluvat kansat asuivat Huronjärveltä Kanadasta Appalakkien eteläosiin ulottuvalla alueella; tärkeimmät kielikunnan kansoista olivat huronit, varsinaiset irokeesit, tuscarorat ja cherokeet. Varsinaiset irokeesit asuivat nykykyisin New Yorkin osavaltion alueella. Heidän viisi heimoaan muodostivat 1500-luvulta 1700-luvulle lujan liittokunnan. Nykyisin varsinaisia irokeeseja on n. 30 000 henkeä Isojen järvien alueella Kanadassa ja Yhdysvalloissa.

Huronit, irokeesin kielikuntaan kuuluva intiaanikansa, alkujaan Huronjärven itäpuolella Kanadassa. Irokeesit tuhosivat huronit 1600-luvulla, mutta rippeitä heistä elää Quebecin lähellä Kanadassa ja (wyandotien haaraa) Oklahoman osavaltiossa Yhdysvalloissa.

Sioux, pohjoisamerikkalainen intiaanien kielikunta. Sioux-kansoista pääosa asui Mississipin länsipuolella, jotkut idempänä, jopa Atlantin rannikkoseudulla nyk. Virginian ja Pohjois- ja Etelä-Carolinan osavaltioiden alueella. Sioux-kansat olivat maanviljelijöitä, kunnes osa niistä omaksui preeriaintiaanien metsästyskulttuurin. Sioux on myös kielikunnan erään kansan, dakotojen, rinnakkaisnimitys. 

Pawneet, caddon kielikuntaan kuuluva pohjoisamerikkalainen intiaanikansa. Pawneet asuivat alkujaan Nebraskan ja Kansasin osavaltioiden alueella Yhdysvalloissa. Nykyään heitä on n. 2 000 henkeä Oklahoman osavaltiossa.

Navajot, navahot, omakielinen nimitys diné, ”ihmiset”, athabascan kielikuntaan kuuluva intiaanikansa Yhdysvaltain lounaisosassa. Alk. navajot olivat metsästäjiä ja keräilijöitä, mutta jo esihistoriallisella ajalla he oppivat pueblointiaaneilta maanviljelyn ja myöhemmin espanjalaisilta karjanhoidon ja käsityötaitoa. Nykyään heitä on 170 000 henkeä, varsinaisesti  Arizonan ja New Mexicon osavaltioiden pohjoisosassa.

Pohjois-Amerikan intiaanien taide on käsittänyt keramiikkatöitä, puuveistoksia, tekstiilitöitä ja hiekkamaalauksia; näitä tekivät mm. navajot, pueblot ja hopit.

Mohikaanit, englanniksi mahican, algonkinin kielikuntaan kuuluva intiaanikansa, alkujaan Hudsonjoen varrella Yhdysvaltain koillisosassa; nykyään rippeitä (”Stockbridgen intiaanit”) Massachusettsissa ja Wisconsinissa. Mohikaaneilla on toisinaan tarkoitettu myös Connecticutissa asuvia moheganeja, joita on n. 2 000.

Apachet, apassit, athabascan kielikuntaan kuuluva intiaanikansa laajalla alueella Yhdysvaltain lounaisosassa ja Pohjois-Meksikossa. Apachien alkuperäiset elinkeinot olivat metsästys ja keräily; jotkut heimot oppivat maanviljelyn pueblointiaaneilta. Apachet sotivat vuoteen 1886 uudisasukkaitten kanssa. Nykyään heitä on 21 000 henkeä Arizonan ja New Mexicon osavaltiossa.

Mustajalat, englanniksi blackfeet, omakielinen nimitys soyitapikh, algonkinin kielikuntaan kuuluva intiaanikansa, alkujaan Kalliovuorten itärinteillä Pohjois-Amerikassa, kulttuuriltaan preeriaintiaaneja. Mustajalkoja on 27 000 henkeä (2000) Yhdysvalloissa Montanan osavaltiossa ja jonkin verran Kanadassa Albertan provinssissa.

Intiaanireservaatiot, Pohjois-Amerikan intiaaneille perustettuja suoja-alueita. Yhdysvalloissa intiaanireservaatioita on ollut 1600-luvulta lähtien. 1800-luvulla perustettiin maan länsiosaan monia laajoja reservaatioita, joihin intiaanit koottiin mutta joita myöh. on supistettu uudisasukkaitten saatua maan haltuunsa. Jäljellä olevat intiaanireservaatiot ovat etupäässä karuilla syrjäseuduilla. Vuonna 1990 intiaanireservaatioissa tai niiden liepeillä asui hieman alle miljoona intiaania, kaupungeissa tai niiden tuntumassa hieman yli miljoona intiaania.

Gertrud Aulénin kirjasta ”Kristinuskon voittokulku, lähetyshistoria” (Suomen Lähetysseura, Helsinki 1927) lainaus David Zeisberger (s. 11.4.1721, k. 17.11.1808): ”Hän seurasi Paavalin lähetysmenetelmää ja hänestä tuli indiaani indiaaneille, jotta hän paremmin saattoi voittaa heidät. Hänet otettiin heidän heimoonsa, hän eli heidän elämmänsä syvällä aarniometsissä, kaukana valkoisten asuinpaikoilta. Hänen silmänsä olivat yhtä tarkat kuin heidän, hänen nuolensa eivät eksyneet maalista, ja hän huolehti elatuksestaan heidän tavallaan. Hän pelkäsi yhtä vähän kuin he itse erämaiden vaaroja tai villien sotakirkunaa. Hän oli aina valmis auttamaan punanahkoja ja saavutti heidän luottamuksensa, niin että he laskivat hänet kuuluvaksi omaan väkeensä, pitivät häntä aivan toisenlaisena kuin muita kalpeanaamoja. Jos lapset joskus huusivat: kalpeanaama! vastasivat vanhemmat: ’Ei, hän ei ole mikään kalpeanaama, hän kuuluu meidän väkeemme’… Hän perusti pieniä kristillisiä siirtokuntia, rauhan ja rakkauden tyyssijoja. Mutta aina kun työ näytti mitä lupaavimmalta, hävittivät villit indiaaniheimot sen tahi se tuhoutui punaisten ja valkoisten välisissä sodissa. Zeisberger ei menettänyt koskaan rohkeuttaan. Jos joku siirtokunta hävitettiin, oli hän heti valmis siirtymään toiseen paikkaan uskollisen väkensä kanssa ja rakensi sinne uuden.

Zeisbergerin ja hänen kristittyjen indiaaniensa välillä heräsi sellainen rakkaus, että he ilolla tahtoivat uhrata henkensä hänen puolestaan. He kestivät yhdessä sanoin kuvaamattomia kärsimyksiä. Lopulta he löysivät rauhallisen paikan erään joen varrella ja perustivat sinne siirtokunnan ’Rauhan majat’, josta pian tuli rikas ja kukoistava kylä, jonka maine levisi laajalle. Mutta kun eräs kaukana asuva tuntematon indiianiheimo lähetti Zeisbergerille sanan pyytäen häntä saapumaan luokseen, vaelsi hän ilomielin peninkulman toisensa jälkeen aarniometsien läpi viedäkseen heille pelastuksen evankeliumia. Matkalla sinne häntä varoitettiin menemästä sinne tuon villin ja verenhimoisen heimon luo, jolla ei julmuudessa ollut vertaansa, mutta hän ei siitä säihkähtänyt… ” Zeisbergerin indian Dictionary on luettavissa Google bookseissa.

Rani-Henrik Anderssonin ”Latokat kotkan ja biisonien kansa” (SKS 2009) kirjassa kerrotaan intiaanien uudesta uskonnosta ”henkitanssi” joka oli levinnyt voimakkaasti ja nopeasti Pohjois-Amerikan intiaanien keskuudessa 1889-1890. Tämän vain intiaaneille tarkoitetun uuden uskonnon profeetta oli paiute-intiaani Wovoka, joka oli syntynyt vuonna 1858 Mason Valleyssa Nevadassa. Hänellä oli myös nimi Jack Wilson. Vuonna 1889 sairaana ollessaan Wovoka oli vaipunut syvään transsiin ja saanut ilmestyksen ”jumalalta” intiaaneille tarkoitetusta uskonnosta, joka perustui piirissä tapahtuvaan henkitanssiin, jossa mentiin transsiin ja saatiin ilmestyksiä, sekä yhteys vainajiin jne. Uskonnossa oli vaikutteita kristinuskosta, mutta kyseessä ei ollut Raamatun sanaan ja sen ilmoitukseen perustuvasta kristillisestä uskonnosta, vaan ilmestyksiin ja näkyihin perustuvasta uskonnosta johon oli yhdistetty intiaanien perinteinen ”aurinkotanssi” ja vaikutteita kristinuskon messiaasta, joka pelastaa intiaanikansan valkoisten käsistä. Uskonnon harjoittaminen kiellettiin sen aiheuttamien levottomuuksien takia. Kieltoja ei noudatettu ja sen seurauksena tapahtui murheellinen Wounded Kneen tapahtumat.

Tatuoitu Käärme niminen suuri sotapäällikkö kuoli vuonna 1725 ja kerrotaan, että niiden joiden tuli seurata suurta sotapäällikköä tuonpuoleiseen kuolemalla ja heitä oli valittu kahdeksan. Nämä kahdeksan henkilöä olivat Tatuoidun Käärmeen ensimmäinen ja toinen vaimo, viisi viranhaltijaa tai palvelijaa. Eräs mies joka oli paennut aiemmasta uhrauksesta mutta joka nyt tuotiin esiin kolmenkymmenen soturin voimin, mutta koska hän oli haluton kuolemaan Tatuoidun Käärmeen ensimmäinen vaimo katsoi ettei hän ollut kelvollinen seuraamaan häntä ja muuta joukkoa toiseen maailmaan.

Vuoden 2008 uutena vuotena vierailin Auburnin High Schoolissa lähellä Seattlea Cowlitz heimon POW-WOW:ssa, jossa intiaanit oli pukeutuneet vanhoihin perinnevaatteisiinsa tanssien ja laulaen.

Suomalaisilla oli yhteyksiä intiaaneihin Uusi Ruotsi Delawaressa…

Suur-Savosta lähti 1500 – 1600 luvuilla väkeä Ruotsiin Värmlantiin. Myös Taalainmaalle oli muuttanut suomalaisia, jotka jatkoivat myöhemmin amerikkaan. Vaikeudet metsäsuomalaisilla Ruotsissa oli syy heidän muuttoonsa Uuteen Ruotsiin Amerikkaan. Suomen kieli säilyi Pennsylvaniassa ja Delawaressa puhekielenä aina 1700-luvulle. Hollantilaiset perustivat 1612 Uuden Amsterdamin kaupungin Hudson-joen rannalle. Englantilaisten siirtokunnat sijaitsivat Atlantin rannikolla.

Ruotsalaisen siirtokunnan alku oli hollantilaisen kauppayhtiömiehen Willem Usselinxin, joka vuonna 1624 teki kuningas Kustaa II Aadolfille esityksen siirtokunnan perustamisesta Amerikkaan. Vuonna 1637 Uuden Hollannin siirtokunnan kuvernööri Peter Minuit teki uuden esityksen ruotsalais-hollantilaisen siirtokunnan perustamisesta Delaware-joen rannikolle. Valtiokansleri Oxenstierna oli asialle myötämielinen ja esitettiin Minuitin laatima siirtokuntasuunnitelma Ruotsin valtioneuvostolle 1636.

Ruotsissa innostuttiin asiasta ja perustettiin hollantilaisten rahamiesten avulla kauppayhtiö, joka varusti kaksi laivaa Kalmar Nyckel ja Gripen tarvittavilla aseilla, muonavaroilla ja miehistöllä. Ensimmäinen retkikunta lähti Ruotsista saman vuoden syksyllä ja saapui vaikean merimatkan jälkeen keväällä 29.3.1638 Delaware-joelle, nykyisen Wilmingtonin kaupungin seuduille. Retkikunta osti kuudelta intiaanipäälliköltä siirtolaa varten tarvittavat maa-alueet. Siirtokunnan turvaksi rakennettiin puinen linnoitus, joka sai nimekseen Kristiinan linna. Ruotsalaiset eivät olleet halukkaita muuttamaan uudisasukkaiksi, mutta suurilla lupauksillakaan ei saatu varsinaisiasiirtolaisia, vaan toisen retkikunnan mukaan lähti virkailijoita, turkisten ostajia ja sotilaita. Hollantilaiset osakkeenomistajat luopuivat vuonna 1640 kauppayhtiöstä. Kauppayhtiön johtajaksi valittiin suomalainen amiraali Klaus Fleming ja kauppayhtiön jäseneksi Suomen kenraalikuvernööri Pietari Brahe.

Urho Toivola kirjoittaa ”Aurinkoista Amerikkaa”: ”1600-luvulla rakensivat ruotsalaiset ja suomalaiset siirtolaiset Delaware-joen laaksossa tupansa paksuista hirsistä ristisalvoksella kotoiseen tapaan. Sen aikaista siirtolaiskotia kuvaili Turun Akatemian professori Pietari Kalm monelle kielelle käännetyssä matkakertomuksessaan. Tämä suomalaisen professorin lähes kaksi sataa vuotta vanha kuvaus näyttää epämääräisyydestään huolimatta yhä vieläkin olevan parhaita tietolähteitä silloisen rakennustavan tutkijoille”.

Delawaren siirtokunnan jouduttua vuonna 1655 Hollannin valtaan saapui sinne hollantilaisilla laivoilla suomalaisia siirtolaisia, usein vankilasta vapautettuja. Kun Delawaren siirtokunta vuonna 1664 joutui Englannin haltuun, niin siirtolaisuus Pohjoismaista keskeytyi, vaikka suomalaisia oli jo n. 500.

S. Ilomsenkirjassa ”Delawaren suomalaiset” mainitaan, että syyskuussa 1664 siirtokunnan varakuvernööriksi nimitettiin englantilainen kapteeni Edward Carr. Enää ei riittänyt vanha tapa, että miestä nimitettiin ritimänimellä ja perään liitettiin the Finn, vaan asianomaisen tuli ottaa käyttöön oikea sukunimi. Tämän toimenpiteen seurauksena tulevat vanhat Vermlannin suomalaisten alkuperäiset sukunimet kirjoihin, eli Halttusia, Savolaisia, Hommasia, Liukkoisia, Minkkisiä jne. Delawaren osavaltion kotisivu on http://www.delaware.gov, eli Delaware on osavaltio Yhdysvaltojen itärannikolla ja sen suurin kaupunki on Wilmington (Delaware).

Salomon Ilmonen (1871-1940 kotoisin Etelä-Pohjanmaalta. Suomi-Synodin pastori.) Jo 1890 -luvulla S. Ilmonen alkoi haastatteluin keräämään tietoja Pohjois-Amerikan suomalaissiirtokuntien asukkaista. Nämä tiedot Ilmonen julkaisi kirjassaan ”Amerikan suomalaisten historia II ja elämäkertoja”. Suomi-synodi on ollut Amerikan Suomalaisten kirkollinen yhteenliittymä, joka on perustettu Calumetissä 1890. Ylin toimeenpaneva valta on ollut 4-miehisellä konsistoriolla, jonka puheenjohtajana on kirkkokunnan Hancockissa asuva esimies. Synodi piti yllä Suomi-opistoa ja julkaisi Amerikan Suometarta ja Paimen-Sanomia. S. Ilmonen kertoo kirjassaan ”Delawaren suomalaiset” (Karisto 1988), että toimiessaan pappina New Yorkissa, niin New Yorkin kirjastossa hän kävi aineistoa läpi 1600- ja 1700 luvuilta, myös Wilmingtonin ja Philadelphian kirjastossa, sekä Pennsylvanian Historiallisen Seuran kirjastosta löysi aineistoa kirjaansa.

Ilmonen oli julkaissut sukututkimustuloksiaan kirjana nimeltä ”Amerikan suomalaisten historia I” (Hancock, Michigan Suom.-Lut. Kustannusliikkeen kirjapainossa USA 1919). S. Ilmosen käyttämät lähdekirjat ovat: Amandus Johnson, The Swedish settlements on the Delaware; Israel Acrelius, History of New Sweden; A. Ferris, History of original settlements on the Delaware; Samuel Hazzard, Annals of Pennsylvania; Jehu Curtis Clay, Annals of the Swedes on the Delaware; H. C. Conrad, History of the state of Delaware; George Smith, History of Delaware county; J. L. Bozeman, The history of Maryland; Samuel Smith, History of the county of New Jersey; Thomas E. Goedon, The history of Pennsylvania; Scharf ja Westcott, History of Philadelphia; The Record of Upland Court; Minutes of the provincial council of Pennsylvania; The record of Holy Trinity Church of Wilmington; Wiliam Flinck, Lutheran landmarks and pioneers in America jne.

Siirtolaisten purjehdusolosuhteet olivat 1600-1700-luvulla kurjat, sillä eurooppalaisen siirtolaisuuden alettua kasvamaan voimakkaasti kävivät siirtolaiskuljetuksissa esiintyvät epäkohdat räikeimmiksi ja näkyvimmiksi. Laivat olivat monesti hengenvaarallisia ja terveydelliset olot laivoissa huonot, sillä matkustajat saivat kärsiä usein nälkää ja janoa. Meno- ja tulosatamissa ei siirtolaisille oltu järjestetty kunnollisia majoituspaikkoja, minkä vuoksi joutuivat matkustajat tautien ja nylkyreiden uhreiksi.

S. Ilmosen kirjassa ”Amerikan suomalaisten historia III” mainitaan mm. näin: ”Suomalaiset lukeutuvat New Jerseyn valtion varhaisimpiin asukkaisiin, sillä Uuden Ruotsin siirtokuntaan tulleet suomalaiset ryhtyivät noin v. 1645 vuosituhansia luonnontilassa levänneitä korpia ja koskemattomia metsiä raivaamaan. Silloin syntyivät nuo vanhat suomalaisten rakentamat kylät: Mulikka-Mäki ja Finn. Tästä vanhimmasta siirtolaisjoukosta polveutunut väestö on vuosisatojen kuluessa niin perinpohjin amerikkalaistunut, ettei kansallisuutemme jälkiäkään tapaa muualta kuin historian lehdiltä ja vanhoista asiakirjoista sekä muutamista nimistä, joissa vielä on jäljellä suomalaista alkuperua.”

V. Rautanen kertoo kirjassaan ”Amerikan suomalainen kirkko” (Suomalais-Luterilainen kustannusliike Hnacock, Michigan 1911) näin: ”Nuijasodan aikana 16 vuosisadalla Kaarle IX käskystä suuret suomalaisjoukot vaelsivat Ruotsin sydänmaille Nerikeen ja Värmlandiin, Ångermanlandiin, Helsinglandiin ja Gestriklandiin… Luultavaa on, että Värmlandin suomalaisia oli mukana, sillä he olivat Ruotsissa joutuneet kansallisen vainon alaisiksi ja tulivat mieluummin vapaaseen maahan. Tulokkaat ostivat maan intiaanipäälliköltä Mitatsimint’iltä Christian Creek ja Schyulkil jokien väliltä, joka alue nimitettiin Uudeksi Ruotsiksi.” Tässä samassa kirjassa Rautanen kertoo, että skandinaavisilla luterilaisilla ja laestadiolaisilla oli epäluuloja toisiaan kohtaan Amerikassa ja suomalaisilta laestadiolaisilta estettiin ehtoolliselle pääsy, niin he perustivat oman seurakunnan Apostolis-luterilainen seurakunta Calumetin Pine Streetille vuonna 1873 Salomon Kortetniemen johdolla. Lokakuussa 30.10.1877 oli Oulusta saapunut Frans Nikka ja Juhani Takkinen saarnaajiksi. Takkinen teki lähetysmatkoja Michiganiin, Minnesotaan, Dakotaan jopa Tyynenmeren rantavaltioihin saakka.

Akseli Järnefelt Rauanheimo ”Uuteen maailmaan” (WSOY 1921) kertoo kirjassaan historiallista facktatietoa romaanin muodossa. Kirjassa mainitaan kuinka Ruotsin kuningas Kustaa Vaasan nuorin poika Kaarle sai herttuakunnakseen Keski-Ruotsin erämaat ja päätti houkutella sinne asukkaita julkaisemallaan kirjelmällä vuonna 1579 lupaamalla herttuakunnan uudisasukkaille 7 verovapaata vuotta. Ja 1500-luvun lopussa suomalaisia muutti Savosta Vermlantiin, koska Suomessa oli ollut katovuosia ja sotaa. Täältä Vermlannista suomalaisia taas vietiin Uuden Ruotsin Delawaren siirtokuntaan, koska Ruotsalaiset eivät pitäneet suomalaisten tavasta polttaa metsiä kaskeamalla ja heitä vainottiin uudessa kotimaassaan Ruotsissa. Sukunimet uudessa maassa Amerikassa muuttuivat kuten Marttisesta tuli Morton, Räsäsestä Rawson, Kokkisesta Cock ja Cox, Kolehmaisesta Coleman, Tossavaisesta Thorson ja Tussey, Väinämöstä Vanneaman, Halttusesta Holsten, Sinikasta Sinnex ja Seneca jne…

Delawaren Uuden Ruotsin siirtolan lähettyvillä asui Lenapi-intiaanit (Lenni-lenape, Delaware), jotka tulivat toimeen suomalaisten kanssa, mutta vähän etäänpänä asuvat Minquasit olivat vihamielisiä ja sotaisia. Suomalaiset saivat maata Lenapi-intiaaneilta.

Sanomalehtimies Akseli Rauanheimo s. 27.3.1871 Nurmeksessa, k. 19.5.1932 Montrealissa Kanadassa (vanhemmat Otto Aadolf Järnefelt ja Ada Adolfina Pfaler). Tuli ylioppilaaksi 1890 ja fil. kandidaatiksi 1893. Tämän jälkeen ryhtyi sanomalehtimieheksi Uuteen Suomettareen. Siirtyi Yhdysvaltoihin jossa toimi ”New Yorkin Lehden” ja ”Siirtolaisen” toimittajana. Palasi takaisin Suomeen 1900 ja palasi Uuden Suomettaren toimittajaksi 1908. New Yorkkiin perustettiin Suomen hallituksen tiedonantotoimisto jossa Rauanheimo julkaisi 1919-1920 ”Finland Reviewsiä”. Hän palasi tämän jälkeen Suomeen kirjoittamaan suunnitelemiaan kirjoja ”Suomalaiset Amerikassa” 1899, ”Meikäläisiä merten takana” 1921, ”Suomi ja Amerikka” 1922, ”Kanadan opas” 1929, ”Kanadan kirja” 1930. Vuonna 1923 perustettiin Suomen konsulinvirka Kanadaan Montrealiin ja tähän virkaan Rauanheimo nimitettiin.

Keväällä 1641 Tukholmasta Kalmar Nyckel ja Charitas laivat lähtivät kohti Delawarea ja saapuivat perille marraskuun alussa. Tämän jälkeen Delaware joen rannalle syntyi Finland niminen uudisasutus. Delawaren siirtokunnassa käynyt luutnantti Mauno Kling kierteli hallituksen toimesta Varmlannissa kehoittamassa suomalaisia siirtymään Delawareen, jossa he saisivat vapaasti harjoittaa kaskenpolttoa. Koska tämänkään ei auttanut, niin hallitus käski ottaa suomalaisia kiinni viedä heidät vangittuna Karlstadin linnoitukseen ja siellä laittaa heidät siirtolaislaivaan. Siirtokunnan huomattavin kuvernööri oli Johan Printz Ruotsin Suomalainen. Vuonna 1949 lähtenyt retkikunta, jossa oli mukana 70 suomalaista, joutui Porto Ricon rantamilla haaksirikkoon ja espanjalaisten vankeuteen.

Vapaaksi päästyään jatkettuaan matkaa St. Cruzin saaren edustalle joutuivat he ranskalaisten vankeuteen, jolloin ranskalainen kuvernööri kidutti ja surmautti osan retkeläisistä ja osan otti orjikseen. Samoin 1654 lähtenyt 350 hengen suuruinen retkikunta joutui Kanarian saarten edustalla taisteluun kolmen turkkilaisen laivan kanssa, mutta pääsivät jatkamaan matkaa ja lähes neljän kuukauden merimatkan jälkeen Delaware-joelle saavuttaessa oli vain puolet enää hengissä. S. Ilmonen mainitsee kirjassaan ”Delawaren suomalaiset” että ”Pastori Campanius teki lähetystyötä intiaanien keskuudessa, opeteltuaan ensin heidän kielensä, ja käänsi Lutherin ’Vähän katekismuksen’ intiaanien kielelle.”

Uuden Ruotsin Kuvernööri Printzin paluuseen Ruotsiin oli kuitenkin se, että hollantilaiset, jotka Delaware-virran länsirannalle olivat rakentaneet Fort Kasimir-nimisen linnoituksen, varustautuivat täydellä todella hyökkäämään ruotsalaisten uudissiirtolan kimppuun. Elokuussa v. 1654 purjehti hollantilainen maaherra Stuyvesant seitsemän laivaa mukanaan Uudesta Amsterdamista ja teki ruotsalaista siirtolaa vastaan niin menestyksellisen hyökkäyksen, että koko siirtola oli syyskuussa hänen vallassaan antautumisen kautta. Antautumisehdoissa määrättiin, että siirtolaismaan virkamiehistä ja alamaisista, ruotsalaisista ja suomalaisista saivat ne, jotka niin halusivat, palata Ruotsiin; ne jotka mieluummin jäivät paikoilleen, saivat pysyä augsburgilaisessa uskossaan ja palkata itselleen saarnamiehen. Useimmat jäivät aloilleen, koska he kerran olivat perehtyneet uuden kotimaansa olosuhteisiin.

Hollantilaiset perustivat Manhattanin eteläkärkeen Nieuw Amsterdamin kauppa-aseman 1624 ja ostivat intiaaneilta koko Manhattanin saaren 1626. Englantilaiset valloittivat kaupungin 1664 ja antoivat sille sen nykyisennimen. Itsenäisen liittovaltion pääkaupunkina se oli 1785–90 ja New Yorkin osavaltion pääkaupunkina vuoteen 1797. 1900-luvulla New York on ollut Yhdysvaltain talous- ja kulttuurielämän keskus. Siellä on myös YK:n päämaja.

Mayme Sevander kertoo kirjassaan ”Vaeltajat” (Siirtolaisuusinstituutti Turku 2000) 6000 amerikansuomalaisen muutosta Neuvosto-Karjalaan 1920- 1930-luvuilla heidän mentyä rakentamaan ihanneyhteiskuntaa. Mayme Sevander oli 11-vuotias kun hän vanhempiensa kanssa muutti Neuvotoliittoon. Hänen isänsä suku oli Ruotsin Nikkalasta kotoisin olleita Kurkisia, joista Yhdysvalloissa tuli Corganeita, eli hänen nimensä oli Oskar Corgan, joka kuoli tammikuussa 1938. Hänen äitinsä oli Katri Corgan (os. Alalauri, Oulunläänin Lumijoelta).

Gustaf Schröderin kirja ”Yrjänä Kailanen ja hänen poikansa kuvauksia Ruotsin suomalaisten elämästä ja eränkäynnistä Wermlannin ja Taalain metsäseudulla.” WSOY 1894 löytyy netistä http://www.gutenberg.org/etext/16652.

Tanskalaisilla oli siirtokunta Amerikassa, kun he vuonna 1666 asuttivat St. Thomasin ja St. Johnin saaret Puerto Ricon itäpuolella. Vuonna 1733 tanskalaiset ostivat vielä Ranskalta St. Croix’n saaren, ja nämä kolme saarta Neitsytsaarina tunnetulla alueella pysyivät Tanskalla vuoteen 1917, jolloin Yhdysvallatosti ne.1700-luvun puoliväliin mennessä briteillä oli jo 13 siirtokuntaa, joiden hallinnosta vastasi kuvernööri mutta ylin päätösvalta oli Lontoon parlamentilla ja kuninkaalla. Työvoimaksi plantaaseille alettiin tuoda jo 1600-luvun alussa neekeriorjia Afrikasta. Ranskalaisten kiilauduttua 1608 perustamastaan Quebecistä käsin Mississippijoelle puhkesi suuri siirtomaasota (1755–63), jonka voitettuaan Iso-Britannia sai sekä Kanadan että Itä-Louisianan. Kun Iso-Britannia pyrki pitämään siirtokunnat raaka-aineiden tuottajina, kielsi uudisasutuksen länteen ja halusi maksattaa sotamenot siirtokunnilla, laajeni Lexingtonissa 1775 puhjennut kahakka Pohjois-Amerikan vapaussodaksi (1775–83). Sen aikana siirtokunnat julistautuivat itsenäisiksi 4.7.1776. Kerrotaan, että äänestettäessä, oliko erottava Englannista vai ei, äänet olisivat menneet tasan, mutta kokouksesta myöhästynyt Pensylvanian valtion edustaja, suomalainen John Morton (Juho Marttinen) ja miettimisen jälkeen asettui itsenäisyysjulistuksen kannalle.

Ruotsalainen Svenska Dagbladet -lehti kertoi huhtikuussa 2006, että amerikkalaiset sukututkijat ovat seuranneet Yhdysvaltain presidentin George W. Bushin juuria taaksepäin kymmenen sukupolvea ja löytäneet Ruotsista kotoisin olevan Måns Anderssonin. Sukututkijain mukaan Måns Andersson oli ensimmäisiä ruotsalaisia, jotka muuttivat siirtolaisiksi Amerikan Delawareen 1639. Suomi – USA lehdessä 1/2008 on Matti Höökin artikkeli ”Onko G. W. Bush savolainen intiaani?” sivulla 29.

John Morton (Juho Marttinen) oli Pennsylvanian valtion ylituomari ja oli kotoisin Suur-Rautalammin pitäjästä Värmlantiin muuttaneita Marttisia. Marttisilla on sukuseura. George Washingtonin johdolla ja Ranskan avustamana siirtokunnat voittivat sodan, ja Iso-Britannia tunnusti niiden itsenäisyyden ja luovutti lisäksi Itä-Louisianan.

Kirjallisuutta:

Pentti Virrankoski ”Yhdysvaltain ja Kanadan Intiaanit” (SKS 1994)